Neuvontaklinikka

Asian tarkastelu pohjautuu immateriaalioikeuksia koskevan lainsäädännön arviointiin. Tässä tapauksessa arvioitavaksi tulee ensisijassa se, kuuluuko rakentamisen tietomalli (BIM) tekijänoikeuslaissa tarkoitettujen, tekijänoikeussuojaa saavien teosten piiriin. Tekijänoikeuslainsäädäntö ei tarjoa suoraa vastausta tähän kysymykseen.

Tekijänoikeuslain mukaan esimerkiksi rakennustaiteen teos on tekijänoikeudella suojattava teos. Jotta tietomalliin tulisi sovellettavaksi tekijänoikeuslaki, sen täytyy kuitenkin ylittää ns. teoskynnys, eli yltää teostasoon. Suojaa saadakseen tietomallin tulee siis olla tekijänsä luovan työn omaperäinen tulos. Yksiselitteistä ja yleisluontoista vastausta BIM-tietomallien kuulumisesta tekijänoikeuslain soveltamisalaan ei voida antaa, vaan käytännössä asiaa on arvioitava aina erikseen kunkin tietomallin ominaisuuksien perusteella. Mikäli malli ilmentää itsenäisyyttä ja omaperäisyyttä, voidaan sille antaa tekijänoikeussuojaa. Jos taas mallin ei katsota luovan mitään itsenäistä ja omaperäistä, ei tekijällekään synny tekijänoikeutta kyseiseen tietomalliin.  Vertailukohtana voidaan todeta, että korkein oikeus on eräässä ratkaisussaan todennut arkkitehdin suunnitelmien jäävän tekijänoikeussuojan ulkopuolelle, kun se ei arkkitehtonisilta elementeiltään tai muutoinkaan kokonaisuutena ollut riittävän itsenäinen ja omaperäinen.

Mikäli tietomallin katsotaan kuuluvan tekijänoikeuslain soveltamisalaan ja ylittävän teoskynnyksen, on mallin tekijällä, tai muulla tekijänoikeuden senhetkisellä haltijalla, lähtökohtaisesti yksinoikeus päättää mallinsa käytöstä, eikä muilla tahoilla ole oikeutta hyödyntää mallia ilman tekijän lupaa. Paikkatietokohteen johtaminen rakentamisen tietomallista voitaneen lukea tietomallin hyödyntämiseksi, eli näin ollen toimenpiteelle tarvittaisiin tietomallin tekijänoikeuden haltijan lupa. Mikäli taas tietomalli ei ylitä tekijänoikeuslain tarkoittamalta teokselta vaadittavaa teoskynnystä, ei mallin tekijä saa tietomallille tekijänoikeussuojaa eikä näin ollen oikeudenhaltijan lupaa paikkatietokohteen johtamiseen tarvittaisi.

Mikäli paikkatietokohde kuitenkin on määritelty suppeasti (sisältäen esimerkiksi vain katuosoitteen tai kiinteistötunnisteen), kyse ei ole tietomallin kopioinnista, vaan tietomallin sisältämien yksittäisten tietojen hyödyntämisestä. Tällainen hyödyntäminen ei edellytä tietomallin tekijänoikeuden haltijan lupaa. Poikkeuksena on tilanne, jossa hyödyntäminen koskee lukuisia tietomallin sisältämiä yksittäisiä tietoja, sillä tällaisten tietojen voidaan katsoa muodostavan luettelon, joka saa suojaa kopiointia vastaan tekijänoikeuslain mukaisen luettelosuojan perusteella.

Arviointi on siten tehtävä erikseen tietomallin teos-luonteen osalta ja paikkatietokohteen sisältämien viittausten osalta.

Kysymys:

Onko mahdollista ja miten työlästä sisällyttää taloyhtiön lakisääteisiin velvotteisiin pelastuslaitoksen/ensihoidon digiavain? Digiavain tässä tapauksessa on pelastuslaitosten yksikköjen puhelimeen asennettava ilmainen sovellus, jolla pelastuslaitos/ensihoito pystyy avaamaan asuinkiinteistöjen pelastusreittien ovet rikkomatta tai joutumatta odottamaan muuta avausta. Sovellus on tyypillisesti pelastuslaitokselle ilmainen ja taloyhtiöille < 500€/ovi, mikä on sinänsä merkityksetön kustannus isommissa taloyhtiöissä.

Vastaus:

Taloyhtiöiden turvallisuuteen liittyvien velvoitteiden tarkastelussa on vastausta on lähdettävä ensisijaisesti hakemaan pelastuslaista (29.2.2011/379) ja sitä koskevasta hallituksen esityksestä (HE 257/2010). Pelastuslain ohella kysymykseen vastaamiseen vaikuttaa mielestämme myös pelastustoimen laitteista annettu laki (10/2007).

Näkemyksemme mukaan digiavain ei edellyttäisi muutoksia pelastuslakiin, sillä se mahtuu sekä lain 3 luvussa määriteltyjen toiminnanharjoittajan sekä rakennuksen omistajan ja haltijan velvollisuuksia koskevien määräysten 9 § Rakennusten palo- ja poistumisturvallisuudesta,  että 12 § Laitteiden kunnossapito sanamuotojen sisään. 9 §:n osalta keskeinen on erityisesti 1 momentin 3-kohta, jonka mukaan rakennuksen omistajan ja haltijan sekä toiminnanharjoittajan on osaltaan huolehdittava siitä, että rakennus, rakennelma ja sen ympäristö pidetään sellaisessa kunnossa, että pelastustoiminta on tulipalon tai muun onnettomuuden sattuessa mahdollista. 12 §:n osalta keskeinen on 1 momentin kohta 2, jonka mukaan seuraavat tässä laissa tai muissa säädöksissä vaaditut tai viranomaisten määräämät varusteet ja laitteet on pidettävä toimintakunnossa sekä huollettava ja tarkastettava asianmukaisesti sammutus- ja pelastustyötä helpottavat laitteet.

Em. määräyksiä koskevat hallituksen esityksen perustelut eivät mielestämme myöskään sulje pois digiavaimen sisällyttämistä taloyhtiön velvoitteeksi. Mahdollistava kirjaus on erityisesti pelastuslain 12 §:n yksityiskohtaisen perustelun kohta, jonka mukaan rakennuksen omistaja ja haltija sekä toiminnanharjoittaja  olisivat  rakennuksen  yleisten  tilojen  lisäksi velvollisia huolehtimaan pykälässä tarkoitetun kaluston, laitteiden ja muiden järjestelyiden  toimintakunnosta,  huollosta,  tarkastuksesta  ja  muista  vastaavista  toimenpiteistä myös silloin kun nämä turvallisuusjärjestelyt palvelevat muutoin koko rakennusta. Tällaisia  koko  rakennusta  palvelevia  järjestelyjä  ovat  esimerkiksi  automaattiset  paloilmoittimet  ja  sammutuslaitteistot. Digiavain olisi koko rakennusta palveleva turvallisuusjärjestely ja hallituksen esitys sisältää vain esimerkkilistauksen vastaavista turvallisuusjärjestelyistä eikä siten mielestämme sulje pois digiavainta.

Jotta digiavain olisi velvoittava, vaatii näkemyksemme mukaan pelastustoimen laitteista annettu laki sanamuodoltaan päivitystä, tarkoittaen sitä, että digiavain tulisi päivittää lain 4 §:n määritelmiin tai vastaavasti digiavaimen riittävästi yksilöivä velvoite tulisi määrätä asetustasolla.

Positiivista johtopäätöksen kannalta on se, että pelastustoimen laitteista annettu laki on paraikaa uudistamisen alla, sisäministeriön pelastusostolla ja hankesivu löytyy täältä: https://intermin.fi/hankkeet/hankesivu?tunnus=SM036:00/2017. Nk. laitelain uudistamista koskeva hallituksen esitys oli määrä antaa eduskunnan syyskaudella, mutta sitä ei ole vielä annettu.

Huomionarvoista vastauksen tarkastelussa on se, että emme ole ehtineet vastausajan puitteissa saada tulkinnan vahvistavaa linjausta paloviranomaisilta emmekä sisäministeriön pelastusosastolta.

Yhteenvetona voidaan siis todeta, että tulkintamme mukaan asiaan liittyvä lainsäädäntö esitöineen ei nykymuodossaan mahdollista digiavainta kiinteistönomistajan velvoitteena vaan se pitäisi tuoda pelastustoimen laitteista annetun lain tasolle tai asetustasolle. Esimerkiksi jo vireillä olevan lain uudistamisen yhteydessä. Näin ollen digiavaimen tuominen velvoitteeksi on vielä lainsäätämisjärjestyksen mittaisen matkan takana, jonka voi työlääksikin muotoilla erinisine vaiheineen. Lainsäätäjän puolesta emme voi linjata mikä olisi digiavaimelle riittävä sääntelytaso. Mikään ei kuitenkaan näkemyksemme mukaan estä digiavaimen vapaaehtoista käyttöönottoa, mikäli taloyhtiössä tälle löytyy riittävä kannatus.

Jotta toiminta katsotaan Kiinteistöjen ja vuokrahuoneistojen välittämisestä annetun lain (15.12.2000/1074, välityslaki) sääntelemäksi toiminnaksi, tulee toiminnan a) harjoittajan olla lain 2 §:n tarkoittama välitysliike, ja b) täyttää 1 §:n soveltamisedellytykset.

Välitysliikkeellä tarkoitetaan sitä, joka tuloa tai muuta taloudellista hyötyä saadakseen saattaa sopijapuolet kosketuksiin toistensa kanssa välityskohdetta koskevan kaupan, vaihdon tai vuokrasopimuksen taikka muun käyttöoikeuden luovutussopimuksen aikaansaamiseksi. Olennaista on, että toiminnan tarkoituksena on tulon (kuten välityspalkkio) tai muun taloudellisen hyödyn tavoittelu – merkitystä ei siis ole sillä, tuottaako toiminta tosiasiallisesti voittoa. Lain soveltumisen kannalta merkitystä ei ole myöskään sillä, onko välitystoiminnan harjoittaja luonnollinen henkilö vai oikeushenkilö.

Kysymyksen perusteella tarkoituksena ilmeisesti on siis saattaa vuokranantaja ja vuokralainen kosketuksiin digitaalisen palvelualustan avulla. Välitysliikkeen määritelmässä (2 §) ei ole suljettu pois sellaisia toimijoita, jotka saattavat sopijapuolet kosketuksiin digitaalisen palvelun avulla. Näin ollen katsomme, että mikäli toiminnan tavoitteena on voiton tuottaminen (esim. välityspalkkioiden tai muiden maksujen/palkkioiden avulla), on palvelun tarjoaja välityslain 2 §:n tarkoittama välitysliike.

Välityslain soveltuminen yksittäisiin toimeksiantoihin riippuu lain 1 §:n perusteella lähtökohtaisesti siitä, a) kuuluuko välitettävä kohde vuokranantajan elinkeinotoimintaan ja b) hankkiiko vuokralainen huoneiston elinkeinotoimintaansa varten. On kuitenkin huomioitava, että vaikka vuokrakohde kuuluisi toimeksiantajana olevan vuokranantajan elinkeinotoimintaan ja välityslakia ei näin ollen sovelleta vuokranantajan ja välitysliikkeen väliseen toimeksiantosopimukseen, voi välityslaki kuitenkin tulla sovellettavaksi suhteessa toimeksiantajan vastapuolena olevaan vuokralaiseen, mikäli tämä vuokraa kohteen muuhun tarkoitukseen kuin elinkeinotoimintaansa varten.

Välityslakiin liittyy läheisesti myös laki kiinteistönvälitysliikkeistä ja vuokrahuoneiston välitysliikkeistä (15.12.2000/1075, välitysliikelaki). Kyseisen lain 1 §:n mukaan kiinteistönvälitykseksi katsotaan mm. sellainen toiminta, jossa voiton tavoittelemistarkoituksessa (esim. välityspalkkiot) saatetaan sopijapuolet kosketuksiin vuokrasopimuksen aikaansaamiseksi. Välitysliikelain soveltumisen osalta merkitystä ei ole sillä, kuuluuko vuokrattava kohde sopijapuolten elinkeinotoimintaan vai ei. Koska tämänkään lain piiristä ei ole suljettu pois sellaista toimintaa, jossa palvelu järjestetään digitaalisella alustalla, soveltuu myös tämä laki kysymyksessä tarkoitettuun toimintaan. Laista seuraa esimerkiksi välitysliikkeen rekisteröintiä sekä vuokranvälitysliikkeen vastaavan hoitajan kelpoisuusvaatimuksia koskevia velvoitteita.

Kysymys:

Turvallisuusdokumenttien, kuten pelastussuunnitelman tai räjähdyssuojausasiakirjan käytettävyyden parantaminen. Ovatko nämä dokumentit esitettävissä ns. one-pager -lähestymistavan avulla, jossa pitkän dokumentin sijasta olennaiset tiedot tiivistetään (yleensä pohjapiirustusta tai asemapiirustusta hyödyntäen) yhdelle sivulle. Millaisia rajoituksia tai mahdollisuuksia lainsäädäntö antaa tällä hetkellä sekä Suomessa että muualla Euroopassa näiden dokumenttien muokkaamiseen käytettävämpään suuntaan?

Vastaus:

Räjähdyssuojausasiakirjan laatimisvelvollisuus perustuu direktiiviin 1999/92/EY. Myös pelastussuunnitelman osalta on annettu EU-lainsäädäntöä (direktiivi 2012/18/EU), tosin vain pelastuslaitoksen laatimisvastuulla olevaa ulkoista pelastussuunnitelmaa koskien. Vaikka direktiiveillä pyritään EU:n jäsenvaltioiden lainsäädäntöjen yhdenmukaistamiseen, ne yleisesti ottaen säätävät ainoastaan vähimmäistason, joka jäsenvaltioiden tulee saavuttaa. Siten kansallisten lainsäädäntöjen välillä saattaa olla merkittäviäkin eroja, mistä johtuen voimme ottaa kantaa ainoastaan kotimaiseen lainsäädäntöön.

Pelastussuunnitelman laatimisvelvollisuudesta ja sen sisällöstä säädetään pelastuslaissa sekä valtioneuvoston asetuksessa pelastustoimesta. Pelastussuunnitelmassa tulee olla selostus mm. vaarojen ja riskien arvioinnin johtopäätelmistä, rakennuksen ja toiminnassa käytettävien tilojen turvallisuusjärjestelyistä sekä asukkaille ja muille henkilöille annettavista ohjeista onnettomuuksien ehkäisemiseksi ja onnettomuus- ja vaaratilanteissa toimimiseksi.

Tietojen esittämistapaa ei sen sijaan ole määrätty. Pelastussuunnitelma tulee pystyä esittämään esimerkiksi alueelliselle palolaitokselle palotarkastuksen yhteydessä. Pelastussuunnitelma on pidettävä ajan tasalla, joten sen tulee olla muokattavissa. Lisäksi on huomioitava alueellisen pelastuslaitoksen ylläpitämä valvontarekisteri, johon pelastussuunnitelmia saadaan lain mukaan tallentaa: one-pager -mallisen pelastussuunnitelman tulee olla tallennettavissa rekisteriin.

Lähtökohtaisesti pelastussuunnitelma voidaan toteuttaa one-pager -lähestymistavalla, kunhan se sisältää lain edellyttämät tiedot ja on käytettävissä ja muokattavissa edellä mainitulla tavalla.

Räjähdyssuojausasiakirjasta puolestaan säädetään laissa vaarallisten kemikaalien ja räjähteiden käsittelyn turvallisuudesta sekä valtioneuvoston asetuksessa räjähdyskelpoisten ilmaseosten työntekijöille aiheuttaman vaaran torjunnasta. Se on laadittava ennen sellaisen työn aloittamista, jossa saattaa esiintyä räjähdyskelpoisten ilmaseoksien aiheuttamia vaaroja. Asiakirjaa on tarkistettava, jos työskentelytilaa, työvälineitä tai työjärjestelyjä muutetaan olennaisesti. Räjähdyssuojausasiakirja voi olla joko itsenäinen asiakirja tai osana muuta työpaikalla laadittavaa turvallisuusasiakirjaa. Siten se voidaan esimerkiksi liittää osaksi pelastussuunnitelmaa.

Räjähdyssuojausasiakirjan tulee sisältää selvitys mm. räjähdysvaaran arvioinnista, räjähdysvaaran luokittelusta tiloittain ja tilojen merkinnästä, laitteiden asianmukaisuudesta, työvälineiden turvallisen käytön valvonnasta sekä suojaustoimenpiteiden toteuttamisesta. Asiakirjan tulee olla muokattavissa ja esitettävissä mahdollisessa viranomaistarkastuksessa. Tarkempia muotomääräyksiä ei räjähdyssuojausasiakirjalle ole annettu. One-pager -tapa on räjähdyssuojausasiakirjankin osalta hyväksyttävä tekniikka, edellyttäen luonnollisesti, että asiakirja sisältää kaikki lain vaatimat tiedot ja että se on muokattavissa ja esitettävissä viranomaisille.​

Sähköisestä asioinnista viranomaistoiminnassa annetun lain 16 § toteaa, että päätösasiakirja voidaan allekirjoittaa sähköisesti. Viranomaisen on allekirjoitettava asiakirja kehittyneellä sähköisellä allekirjoituksella tai muuten sellaisella tavalla, että asiakirjan alkuperäisyydestä ja eheydestä voidaan varmistua. Lain 21 §:n mukaan sähköinen asiakirja on arkistoitava siten, että sen alkuperäisyys ja säilyminen sisällöltään muuttumattomana voidaan myöhemmin osoittaa.

Tähän liittyy vielä mainitun lain 17 §, jonka mukaan asianosaisella on päätösasiakirjassa olevan viranomaisen sähköisen allekirjoituksen voimassaoloajan päätyttyä oikeus pyynnöstä saada maksutta päätösasiakirjan jäljennös. Lain esitöissä on nimittäin selvitetty (vuonna 2002), että silloiset sähköiset allekirjoitukset olivat aina voimassa vain jonkun tietyn ajan, esim. kolme vuotta, jonka ajan varmenne oli voimassa.

Lähtökohtaisesti pelkästään sähköisesti allekirjoitettu asiakirja on riittävä, kunhan se voidaan arkistoida niin, että sen alkuperäisyys ja sisällön muuttumattomuus voidaan osoittaa. Tämä edellyttää esimerkiksi, että sähköinen allekirjoitus ei vanhene. Riippuu sähköisen allekirjoituksen kirjaamistavasta, tarvitseeko erillistä manuaalista kappaletta laatia. Varsinaisesti laki ei tosin edellytä, että paperiarkistossa on oltava manuaalisesti allekirjoitettu versio, kunhan virallinen sähköisesti tai manuaalisesti allekirjoitettu päätös on saatavissa sähköisen allekirjoituksen voimassaoloajan päätyttyä.  Allekirjoitusmenetelmät ovat kehittyneet vuodesta 2002, joten merkityksellistä on se, millainen sähköinen allekirjoitustapa on käytössä.

Toisin sanoen manuaalista allekirjoitettua paperia ei tarvita, jos sähköinen päätös voidaan arkistoida luotettavasti niin, että siitä saadaan aina jäljennös myöhemmin.

Perustuslain turvaamaan julkista asiakirjaa koskevaan tiedonsaantioikeuteen katsotaan sisältyvän se, ettei oikeuden käyttämisestä aiheudu kuluja. Siten pääsääntö on, että tiedonsaanti viranomaisen asiakirjoista on maksutonta. Periaate ei kuitenkaan ole poikkeukseton. Julkisuuslaissa säädetään julkisten asiakirjojen toimittamisesta perittävistä maksuista. Lakia sovelletaan myös kuntaan ja sen toimielimiin, mukaan lukien rakennusvalvontaviranomaiset.

Kun asiakirja ei ole valmiiksi sähköisessä muodossa, on maksun periminen sallittua. Rakennusvalvontaviranomaisen säilyttämät paperiset asiakirjat, kuten kartat ja rakennuspiirustukset, ovat usein A4-kokoa isompia. Tällaisten asiakirjojen muuttaminen sähköiseen muotoon sähköpostitse lähettämistä varten aiheuttaa viranomaiselle ylimääräisiä kustannuksia, joista maksun periminen on julkisuuslain mukaan sallittua. Maksu ei saa olla suurempi kuin ne tosiasialliset kustannukset, joita viranomaiselle asiakirjan toimittamisesta aiheutuu. Asiakirjasta ei sen sijaan peritä maksua silloin, kun julkinen sähköisesti talletettu asiakirja lähetetään tiedon pyytäjälle sähköpostitse.

Lisäksi tulee huomata, että kunta on saattanut myös ulkoistaa kuntalain 9 §:n sallimissa rajoissa rakennuspiirustusten sähköisen hallinnoinnin, arkistoinnin ja luovutuksen yksityiselle palvelun tarjoajalle, jolloin palvelua tarjoaa joku muu kuin kunta itse.

Kysymys:

Pyydämme internetissä julkaistavan 3D-palvelun kautta rakennusten valokuvia yksityishenkilöiltä. Jos anonyymi henkilö lähettää valokuvan, voidaanko sitä käyttää 3D-rakennuksen julkisivun määrittämisessä, vai tuleeko kuvalähteen olla aina tiedossa? 3D-rakennukset julkaistaan internetissä. Jos kuvalähde pitää tietää, tarkoittaa se sitä, että joukkoistusta voidaan tehdä vain jos käyttäjä kirjautuu palveluun.

Vastaus:

Joukkoistamisen myötä saatujen tietojen käyttöön liittyvää erityislainsäädäntöä ei ole. Mikään laki ei myöskään lähtökohtaisesti vaadi kuvan lähettäjän tunnistamista. Joukkoistamiseen tältä osin liittyy lähinnä tekijänoikeudellisia kysymyksiä. Rakennuksesta valokuvan ottavalla henkilöllä nimittäin on yksinomainen oikeus määrätä valokuvasta muuttamattomana tai muutettuna tekijänoikeuslain 49 a §:n mukaisesti. Jos valokuvaa aiotaan käyttää 3D-rakennuksen julkisivun määrittämisessä, täytyy kuvaajalta saada lupa sen käyttämiseen. Kuvaaja voi luovuttaa kokonaan tai osittain tekijänoikeutensa sopimuksella.

Tekijänoikeuslain 28 §:n mukaan se, jolle tekijänoikeus on luovutettu, ei saa muuttaa teosta eikä luovuttaa oikeutta toiselle, ellei toisin ole sovittu. Kun yksityishenkilöiden ottamia valokuvia on tarkoitus käyttää muutettuina 3D-mallintamisen pohjana ja tarjota kuvien avulla tuotettua palvelua yleisölle, tulee myös sopia muuttamis- ja edelleenluotuvusoikeuden siirtymisestä. Tästä johtuen tulee varmistaa, että ladatessaan kuvan palveluun valokuvaaja luovuttaa vähintään valokuvan käyttöoikeuden muuntelu- ja edelleenluovutusoikeuksineen. Mahdollisuus suostumuksen antamiseen lienee helposti sisällytettävissä kirjautumista vaativaan sähköiseen palveluun.

Mikäli kuvia kerätään myös palveluun rekisteröitymättömiltä henkilöiltä, on sanottujen oikeuksien siirtymisestä sopiminen hankalampaa. Jos kuvia lähetetään esimerkiksi sähköpostitse, voidaan kuvapalvelun sivuilla ilmoitettavan lähetysosoitteen yhteyteen liittää teksti, jonka mukaan kuvan lähettämällä kuvaaja luovuttaa valokuvan käyttöoikeuden muuntelu- ja edelleenluovutusoikeuksineen. Riskiä siitä, että valokuvaajan ei myöhemmin katsottaisi suostuneen tekijänoikeuden luovutukseen, ei voida tällä tavalla kuitenkaan kokonaan poistaa. Selvyyden vuoksi todetaan vielä, että vaikka sovittaisiin käyttöoikeuden luovutusta laajemmasta tekijänoikeuden luovuttamisesta, tulee tällöinkin aina sopia nimenomaisesti muuntelu- ja edelleenluovutusoikeuden siirtymisestä.

Mahdollisten erimielisyyksien varalta on hyvä varmistaa, että alkuperäinen valokuva, sen lähettäjä ja suostumus oikeuksien luovutukseen ovat yhdistettävissä toisiinsa myös mallinnuksen toteuttamisen jälkeen.

Asiassa on ensinnäkin arvioitava, täyttyykö rakennuspiirustuksissa tekijänoikeudelle asetettu kynnys.

Tekijänoikeuslain (TekijäL) 1 §:n 1 momentin mukaan sillä, joka on luonut kirjallisen tai taiteellisen teoksen, on tekijänoikeus teokseen. Teoslajeista mainitaan lainkohdassa esimerkkinä muun muassa rakennustaiteen tuote. Kirjallisena teoksena pidetään saman pykälän 2 momentin mukaan myös selittävää piirustusta. Tekijänoikeus suojaa sekä teosta kokonaisuutena että sellaista teoksen osaa, jota muusta teoksesta irrallaan tarkasteltuna voidaan pitää tekijänsä luovan työn omaperäisenä tuloksena. Tekijänoikeussuojaa saadakseen kirjallisen tuotteen on yllettävä teostasoon eli ylitettävä teoskynnys. Tällä tarkoitetaan sitä, että kirjallisen tuotteen tulee olla tekijänsä henkisen luomistyön itsenäinen ja omaperäinen tulos. Tavanomaisen oikeuskäsityksen mukaan itsenäisyys- ja omaperäisyysvaatimuksen katsotaan yleensä täyttyvän, jos voidaan olettaa, ettei kukaan muu vastaavaan työhön ryhtyessään olisi päätynyt samanlaiseen lopputulokseen. Ratkaisu teoskynnyksen ylittymisestä tehdään tapauskohtaisella harkinnalla (kts. lisää Tekijänoikeusneuvoston lausunto 2017:7).

Tekijänoikeus suojaa ainoastaan teokselle annettua ilmenemismuotoa. Toisin sanoen, tekijänoikeus ei suojaa esimerkiksi teoksessa esitettäviä tutkimustyön tuloksia, teoksen sisältämiä ideoita, periaatteita, tietoja tai teoksen aihetta. Olemassa olevan ratkaisukäytännön valossa tarkasteltuna rakennusdokumenteilta voidaan vaatia varsin korkeaa omaperäisyyttä tekijänoikeussuojan edellytyksenä ja suoja-ala on kapea. Korkein oikeus on ratkaisussaan (KKO 1988:4) todennut, että rakennuspiirustukset voivat saada suojaa tekijänoikeuslain 1 §:n 2 momentin mukaisina selittävinä piirustuksina, vaikka niiden mukaan tehty rakennus ei ilmenemismuodoltaan ylittäisikään teoskynnystä. Tekijänoikeusneuvoston em. lausunnon mukaan useissa tapauksissa dokumentin sisällön määräsivät pikemminkin ulkoiset olosuhteet, eli mitä luonteeltaan teknisiä seikkoja dokumentissa on haluttu ilmaista ja luetteloida, kuin tekijänsä luova panos. Onkin aina tapauskohtaisesti harkittava, ilmentävätkö piirustukset tekijänsä henkistä luomistyötä siinä määrin, että ne ilmaisultaan itsenäisinä ja omaperäisinä teoksina saavat tekijänoikeussuojaa.

Tekijän taloudellisista oikeuksista säädetään tekijänoikeuslain 2 §:ssä. Sen mukaan tekijänoikeus tuottaa tietyin tekijänoikeuslain 2 luvussa säädetyin rajoituksin yksinomaisen oikeuden määrätä teoksesta valmistamalla siitä kappaleita ja saattamalla se yleisön saataviin, muuttamattomana tai muutettuna, käännöksenä tai muunnelmana, toisessa kirjallisuus- tai taidelajissa taikka toista tekotapaa käyttäen. Tekijän moraalisista oikeuksista säädetään tekijänoikeuslain 3 §:ssä. Sen 1 momentin mukaan tekijä on ilmoitettava hyvän tavan mukaisesti, kun teoksesta valmistetaan kappale tai teos kokonaan tai osittain saatetaan yleisön saataviin. Lainvalmisteluaineiston perusteella hyvän tavan mukaisuuden kriteeri koskee sitä, milloin tekijä on ylipäänsä mainittava sekä sitä, millä tavoin tekijä on mainittava.

Rakennusteoksia koskee osaltaan myös asiakirjajulkisuuteen ja oikeudenhoitoon liittyvä tekijänoikeuslain 25 d §. Säännöksen mukaan tekijänoikeus ei rajoita laissa säädettyä oikeutta saada tieto yleisestä asiakirjasta.

Kunnan perimät maksut perustuvat pääsääntöisesti rakennusvalvonnan hallintokuluihin, eivät tekijänoikeuskorvauksiin. Niin ikään, koska kunnalla ei välttämättä ole sähköisten rakennuspiirustusten hallinnointiin ja/tai toimittamiseen tarvittavia järjestelmiä, se voi ulkoistaa lain sallimissa rajoissa palvelunsa. Kuntalaki (KuntaL) määrittelee, mitä toimintoja kunta voi ulkoistaa. Kuntalain 9 §:n mukaan kunta tai kuntayhtymä voi tuottaa järjestämisvastuulleen kuuluvat palvelut itse tai hankkia ne sopimukseen perustuen muulta palvelujen tuottajalta. Kunnan toiminnoista valtaosa on sellaisia palveluja, joita kunnan ei tarvitse itse tuottaa.

Asian tarkastelu pohjautuu immateriaalioikeuksia koskevan lainsäädännön arviointiin. Tässä tapauksessa arvioitavaksi tulee ensisijassa se, kuuluuko rakentamisen tietomalli (BIM) tekijänoikeuslaissa tarkoitettujen, tekijänoikeussuojaa saavien teosten piiriin. Tekijänoikeuslainsäädäntö ei tarjoa suoraa vastausta tähän kysymykseen.

Tekijänoikeuslain mukaan esimerkiksi rakennustaiteen teos on tekijänoikeudella suojattava teos. Jotta tietomalliin tulisi sovellettavaksi tekijänoikeuslaki, sen täytyy kuitenkin ylittää ns. teoskynnys, eli yltää teostasoon. Suojaa saadakseen tietomallin tulee siis olla tekijänsä luovan työn omaperäinen tulos. Yksiselitteistä ja yleisluontoista vastausta BIM-tietomallien kuulumisesta tekijänoikeuslain soveltamisalaan ei voida antaa, vaan käytännössä asiaa on arvioitava aina erikseen kunkin tietomallin ominaisuuksien perusteella. Mikäli malli ilmentää itsenäisyyttä ja omaperäisyyttä, voidaan sille antaa tekijänoikeussuojaa. Jos taas mallin ei katsota luovan mitään itsenäistä ja omaperäistä, ei tekijällekään synny tekijänoikeutta kyseiseen tietomalliin.  Vertailukohtana voidaan todeta, että korkein oikeus on eräässä ratkaisussaan todennut arkkitehdin suunnitelmien jäävän tekijänoikeussuojan ulkopuolelle, kun se ei arkkitehtonisilta elementeiltään tai muutoinkaan kokonaisuutena ollut riittävän itsenäinen ja omaperäinen.

Mikäli tietomallin katsotaan kuuluvan tekijänoikeuslain soveltamisalaan ja ylittävän teoskynnyksen, on mallin tekijällä, tai muulla tekijänoikeuden senhetkisellä haltijalla, lähtökohtaisesti yksinoikeus päättää mallinsa käytöstä, eikä muilla tahoilla ole oikeutta hyödyntää mallia ilman tekijän lupaa. Paikkatietokohteen johtaminen rakentamisen tietomallista voitaneen lukea tietomallin hyödyntämiseksi, eli näin ollen toimenpiteelle tarvittaisiin tietomallin tekijänoikeuden haltijan lupa. Mikäli taas tietomalli ei ylitä tekijänoikeuslain tarkoittamalta teokselta vaadittavaa teoskynnystä, ei mallin tekijä saa tietomallille tekijänoikeussuojaa eikä näin ollen oikeudenhaltijan lupaa paikkatietokohteen johtamiseen tarvittaisi.

Mikäli paikkatietokohde kuitenkin on määritelty suppeasti (sisältäen esimerkiksi vain katuosoitteen tai kiinteistötunnisteen), kyse ei ole tietomallin kopioinnista, vaan tietomallin sisältämien yksittäisten tietojen hyödyntämisestä. Tällainen hyödyntäminen ei edellytä tietomallin tekijänoikeuden haltijan lupaa. Poikkeuksena on tilanne, jossa hyödyntäminen koskee lukuisia tietomallin sisältämiä yksittäisiä tietoja, sillä tällaisten tietojen voidaan katsoa muodostavan luettelon, joka saa suojaa kopiointia vastaan tekijänoikeuslain mukaisen luettelosuojan perusteella.

Arviointi on siten tehtävä erikseen tietomallin teos-luonteen osalta ja paikkatietokohteen sisältämien viittausten osalta.

Kysymys:

Missä vaiheessa kynnys ylittyy tulkinnassa henkilötietorekisteriksi, kun kyse on MRL-lupien paikkatietoaineistoista: Aiemmin ELY-keskusten (ent. alueelliset ympäristökeskukset) käsittelivät poikkeamislupia sekä kunnat niiden lisäksi suunnittelutarveratkaisuja. Sijaintitiedon lisäksi valtakunnallisesti tallennetaan lukuisia ominaisuustietoja, jotka ovat rajatusti eri tahojen käytettävissä. Koska Suomessa on hyvin avoimesti saatavilla tieto maanomistuksesta, osoitteista yms. selviää käytännössä helposti mihin kiinteistöön ja rakennukseen lupakäsittely liittyy. Vaikka lupa-aineistot eivät sisällä suoria henkilötietoja, niin riittääkö pelkkä sijainpiste kartalla tekemään niistä henkilörekisterin ns. epäsuorana henkilötietona? Vai katsotaanko datajoukot henkilörekistereiksi vasta, jos niissä on tiettyjä ominaisuustietoja liitettynä sijaintiin, kuten päätöksen myönteisyys tai kielteisyys ja onko merkitystä millainen rakennuspaikan lisätieto on?

Vastaus:

Kysymyksesi lähtökohdaksi tulee ottaa GDPR:n mukaiset määritelmät henkilötiedolle ja rekisterille. Henkilötiedon määritelmä on GDPR:n perusteella huomattavan laaja: henkilötiedoilla tarkoitetaan kaikkia tunnistettuun tai tunnistettavissa olevaan luonnolliseen henkilöön liittyviä tietoja, jotka suoraan tai epäsuorasti mahdollistavat luonnollisen henkilön tunnistamisen. Rekisterin taas muodostaa jäsenneltyjä henkilötietoja sisältävä tietojoukko, josta tiedot ovat saatavilla tietyin perustein, oli tietojoukko sitten keskitetty, hajautettu tai toiminnallisin tai maantieteellisin perustein jaettu.

Ainoastaan kiinteistön sijaintipiste kartalla ei todennäköisesti sellaisenaan mahdollista henkilön tunnistamista, joten ensi katsannossa se ei vaikuttaisi henkilötiedolta. Sen sijaan tieto kiinteistön omistajuudesta on henkilötietoa. Lopullinen vastaus sijaintitiedon asemasta henkilötietona riippuu näin ollen siitä, kuinka helposti sijaintitieto on yhdistettävissä muihin tietoihin, jotka yhdessä mahdollistavat henkilön tunnistamisen. Arvioinnissa tulee huomioida kaikki keinot, joita voidaan kohtuullisen todennäköisesti käyttää henkilön tunnistamiseen suoraan tai välillisesti. Mm. tähän lähtökohtaan nojautuen on katsottu, että esimerkiksi kiinteistötunnus voi olla henkilötieto, jos kiinteistötunnus voidaan yhdistää lisätietojen avulla ihmiseen edellyttäen, että yhdistäminen ei vaadi kohtuuttomia ponnistuksia.

Kuten sanoitkin, Suomessa maanomistusta koskeva tieto on helposti saatavilla ja voitaneen sanoa, ettei kiinteistötunnuksen, kiinteistön osoitteen tai vastaavan paikkatiedon yhdistäminen luonnolliseen henkilöön muiden tietojen avulla vaadi erityisen suuria ponnisteluja. Täten kartalle merkitty kiinteistön sijaintipiste voi hyvin todennäköisesti lukeutua henkilötiedoksi. Sen sijaan itsenäistä merkitystä ei ole sillä, onko lupapäätös myönteinen tai kielteinen tai millainen lisätieto rakennuspaikkaan on liitetty, jos nämä tiedot eivät mahdollista kiinteistön omistajan yksilöintiä.

Todettakoon vielä, ettei sillä ei ole merkitystä, kenen hallussa ns. yhdistävät tiedot ovat. Vaikka kunnan myöntämästä rakennusluvasta kävisi ilmi ainoastaan kiinteistötunnus, muttei omistajaa, voitaisiin luvan katsoa silti sisältävän henkilötietoja, kun kiinteistötunnus ja omistaja on yhdistettävissä esimerkiksi kiinteistötietojärjestelmän avulla. Tällä perusteella kunnan hallussa oleva rakennuslupa-asiakirjat muodostavat henkilötietorekisterin.

Kysymyksen sanamuodon perusteella päättelemme, että siinä tarkoitetaan tilannetta, jossa asemakaava on hyväksytty ja tullut voimaan vasta yleiskaavan laatimiseen liittyvää rakennuskieltoa myöhemmin. Korjaattehan, jos taustaoletuksemme on tältä osin väärä.

Maankäyttö- ja rakennuslaki ei nähdäksemme tarjoa suoraa vastausta kysymyksessä kuvattuun ongelmaan. Kysymystä voidaan ensinnäkin pohtia ainakin maankäytön suunnittelujärjestelmän logiikan näkökulmasta – tarkempi suunnitelma (asemakaava) lähtökohtaisesti syrjäyttää yleispiirteisemmän (yleiskaava). Vaikka yleiskaavan laatimiseen liittyvä rakennuskielto ei olekaan sama asia kuin voimassa oleva yleiskaava ja perustuu erilliseen päätökseen, voidaan tulkintamme mukaan tästä pääsäännöstä periaatteessa hakea johtoa myös kysymyksessä kuvattuun tilanteeseen. Näin ollen siis rakennuskiellon määräämisen jälkeen (osittain) samalle alueelle voimaan tullut asemakaava olisi ensisijainen yleiskaavan laatimista varten määrättyyn rakennuskieltoon nähden. Myös aikaprioriteettisääntö puoltaisi tilanteessa tätä tulkintaa, kun asemakaava on tullut voimaan vasta rakennuskieltoa koskevan määräyksen jälkeen. Voidaan ajatella, että asemakaavan hyväksyminen ja voimaantulo tietylle alueelle ikään kuin saa valmiiksi kyseisen alueen maankäytön suunnittelun, eikä tarvetta yleiskaavan laatimista varten määrätylle rakentamiskiellolle tässä vaiheessa ko. alueella enää olisi. Yleiskaavan laatimista varten määrätty rakennuskielto päättyy, kun laadittavana olevan yleiskaavaan hyväksymispäätös saa lainvoiman. Olisi siis nähdäksemme kaavoitusjärjestelmän em. logiikan nojalla perusteltua tulkita tilannetta niin, että myös asemakaavan (yleiskaavaa tarkempi suunnitelma) voimaantulo päättäisi MRL 38 §:n rakennuskiellon voimassaolon siltä alueelta, jota asemakaava koskee.

Toisaalta oikeuskirjallisuudessa on katsottu, että asemakaava-alueellakaan ei voitaisi myöntää rakennuslupaa ilman erityistä poikkeamispäätöstä silloin, kun alueella on voimassa MRL 38 §:n mukainen, yleiskaavan laatimista varten määrätty rakentamiskielto. Näin esimerkiksi Ekroos – Majamaa: Maankäyttö- ja rakennuslaki, Edita 2015, s. 230: ”Kieltoalueella ei siis kunnan rakennusvalvontaviranominen voi myöntää rakennuslupaa MRL 135 tai 136 §:n nojalla, vaan rakentaminen vaatii kunnan viranomaisen myöntämän poikkeuksen yleiskaavan laatimis- tai muuttamisvaiheen rakennuskiellosta.” MRL 135 § koskee rakennusluvan edellytyksiä nimenomaan asemakaava-alueella. Toisin sanoen tämän tulkinnan mukaan kieltoalueelle ei saisi myöntää rakennuslupaa, vaikka hanke olisi 135 §:n tarkoittamalla tavalla asemakaavan (ja muiden säännöksissä lueteltujen edellytysten) mukainen. Voi kuitenkin olla, että tämä tulkinta on kirjoitettu silmällä pitäen lähinnä sellaisia tilanteita, jossa yleiskaavan laatimiseksi määrättävä rakennuskielto määrätään sellaiselle alueelle, jossa on voimassa oleva asemakaava. Tällöin jo aiemmin voimaan tulleen asemakaavan perusteella ei voitaisi myöntää rakennuslupaa sellaiselle alueelle, jota koskee MRL 38 §:n mukainen rakennuskielto. Tällainen asetelma voi liittyä esim. tilanteisiin, jossa päivitetään kaavoitusta kokonaisuutena päivittämällä ensin yleiskaava ja tämän jälkeen asemakaava. Mitään varsinaista estettä soveltaa tätä tulkintaa myös kysymyksessä kuvattuun tilanteeseen ei sinänsä ole.

Kuten edellä on todettu, varmaa vastausta kysymykseen on lainsäädännön pohjalta mahdotonta antaa. Kuitenkin koska MRL 38 §:n mukaisen rakennuskiellon tarkoituksena on estää alueen muuttuminen suunnitteluprosessin aikana katsomme, että kun MRL 38 §:n mukaisen rakennuskiellon aikana alueelle hyväksytään uusi asemakaava, ei tarvetta tällaiselle alueen muuttumisen estämiselle samalla tavalla enää ole – onhan asemakaava se tarkin maankäytön ohjausvälineistä. Päätyisimme siis tilanteessa tulkintaan, jonka mukaan MRL 38 §:n rakentamiskiellon voimaantulon jälkeen voimaan tullut asemakaava päättää rakentamiskiellon siltä alueelta, jota asemakaava koskee.

Maankäyttö- ja rakennuslain säätelemien maankäyttöpäätösten osalta vastausta on lähdettävä ensisijaisesti hakemaan kyseisestä laista.  MRL 142 §:ssä on säädetty lupapäätöksestä ilmoittamisesta. Säännöksen mukaan lupapäätös on annettava julkipanon jälkeen ja se koskee MRL 19-luvun mukaisten lupapäätöksiä eli rakennuslupaa, maisematyölupaa, purkamislupaa ja toimenpidelupaa. Niin ikään MRL 198 §:ssä on säädetty sellaisista päätöksistä, joiden antaminen edellyttää julkipanoa. Kyseisen säännöksen nojalla julkipanoa edellyttävät lupapäätösten ohella esimerkiksi poikkeamista ja alueellista poikkeamista koskevat päätökset.

Maankäyttö- ja rakennusasetuksen 97 §:ssä säädetään tarkemmin päätöksen antamisesta julkipanon jälkeen. Kyseisen säännöksen mukaan julkipanon jälkeen annettavan päätöksen antamisesta ilmoitetaan ennen sen antamispäivää päätöksen tehneen viranomaisen ilmoitustaululla. Käytännössä tämä siis tarkoittaa sitä, että päätöksen antamishetki on ilmoitettava kunnan viranomaisen ilmoitustaululla etukäteen. Tämä MRA:n menettelytapasäännös on yhdenmukainen myös kysymyksessä viitatun ja edelleen voimassa olevan julkisista kuulutuksista annetun lain (2.2.1925/34) kanssa, jonka 1 ja 2 §:ien nojalla julkipanolla tiedoksi saatettavat tiedonannot on ilmoitettava nimenomaan kunnan ilmoitustaululla.

Julkipanoa on maankäyttö- ja rakennuslain esitöissä perusteltu sillä, että mainittujen päätösten osalta on välttämätöntä, että valitusajan alkaminen ja päättymisajankohta ovat selkeitä – ja samat kaikille asianosaisille (HE 101/1998 vp, s. 126.).

Kuntalain 139 §:n nojalla itse päätöksen tiedoksiantoon asianosaiselle sovelletaan hallintolain 59 §:ää, jonka mukaan tiedoksianto toimitetaan postitse kirjeellä. Sähköinen tiedoksianto edellyttää aina asianosaisen suostumusta (laki sähköisestä asioinnista viranomaistoiminnassa 19 §). 140 § puolestaan säätelee yleistiedoksiantoa kunnan jäsenille ja se tulee säännöksen mukaan toimittaa yleisessä tietoverkossa.

Sekaannusta asiassa voi aiheuttaa 108 §, jonka mukaan kunnan ilmoitukset saatetaan tiedoksi julkaisemalla ne yleisessä tietoverkossa. Esimerkiksi kaavaehdotuksen asettaminen julkisesti nähtäville on mahdollista toteuttaa kuntalain 108 §:n mukaisesti yleisessä tietoverkossa, sillä maankäyttö ja rakennusasetuksen mukaan kaavaehdotuksesta on ilmoitettava niin kuin kunnalliset ilmoitukset kunnassa julkaistaan (esimerkiksi asemakaavan osalta MRA 27 §). MRL 200 §:n ja MRA 93.2 §:n nojalla myös kaavan hyväksymisestä tiedottaminen on mahdollista kuntalain 108 §:n (ja 140 §:n) mukaisesti yleisessä tietoverkossa. Kaavoituksessa maanomistajia ei ole pidettävä asianosaisina niin, että kaavoitusta koskevat päätökset tulisi antaa heille tiedoksi vastaavasti kuten esimerkiksi lupapäätökset asianosaisille.

Kuntalain uudistuksen yhteydessä muutettu 108 § ei kuitenkaan poista kunnan velvollisuutta noudattaa erityislaeissa asetettuja velvollisuuksia käyttää ilmoitustaulua. Tämä tulkinta on nimenomaisesti mainittu kuntalakia koskevassa hallituksen esityksessä (HE 268/2014 vp, 214–215). Maankäyttö- ja rakennuslain ja sen nojalla annetun MRA:n säännökset julkipanosta ovat kuntalain ilmoitusten antamista koskevaan säännökseen nähden erityissäännöksiä ja siksi niitä tulee noudattaa huolimatta siitä, että kuntalain 108 §:ssä ilmoitusten antamistavaksi on säädetty yleinen tietoverkko.

Yhteenvetona voidaan siis todeta, että tulkintamme mukaan asiaan liittyvä lainsäädäntö ei nykymuodossaan mahdollista kokonaan ilmoitustauluista luopumista ja julkipanoa edellyttäviä päätöksiä koskevien ilmoitusten antamista yleisessä tietoverkossa esimerkiksi kunnan nettisivuilla.

Kysymys:

MRL-muutoksessa lisättiin 1.5.2017 uusi maankäytön ohjauksen väline, alueellinen suunnittelutarveratkaisu. Vähäisen sääntelyn puitteissa lisäpykälä mahdollistaa kunnissa hyvinkin luovan käytön. Alueellista päätöstä rakennusluvan erityisistä edellytyksistä suunnittelutarvealueella saatetaan käyttää yleiskaavamuutoksen korvikkeena. Se on monin tavoin ongelmallista, myös tiedonhallinnallisesti, kun satoja rakennuspaikkoja osoitetaan ilman kaavaa. Onko alueellinen suunnittelutarveratkaisu nimestään huolimatta kuitenkin ei-alueellinen, rypäs erillisiä pisteitä rakennuspaikoista? Näin vaikuttaisi lakitekstin ja käytännön tapauksen perusteella. Tällä perusteella vaikuttaisi siis vastaavalta mallilta, kuin perinteisemmät MRL:n lupatyypit, joissa saattaa yhteen hallinnolliseen päätökseen sisältyä monta eri rakennuspaikkaa.

Vastaus:

Hallituksen esityksen perusteella alueellista suunnittelutarveratkaisua koskevan MRL 137 a §:n taustalla nähtävissä ajatus yhtäältä siitä, että yksittäisten suunnittelutarveratkaisuiden määrä vähenisi ja toisaalta siitä, että tällainen alueellinen suunnittelutarveratkaisu mahdollistaisi sen, ettei tällaisessa tilanteessa yleiskaavaa välttämättä ole tarpeen laatia rakentamista ohjaavalla tarkkuudella. HE:n valossa vaikuttaisi siis siltä, että yksi alueellisen suunnittelutarveratkaisuiden taustatekijöistä on juuri se seikka, että yleispiirteisempää yleiskaavaa ei ole tarpeen kaavamuutoksella muuttaa rakentamista ohjaavaan tarkkuuteen. Ainakaan tältä osin lainsäätäjä ei siis vaikuttaisi pitäneen ongelmallisena sitä, että kunnat näissä tilanteissa käyttäisivät yleiskaavan muuttamisen sijasta alueellista suunnittelutarveratkaisua eli käytännössä osoittavat rakennuspaikkoja ilman relevantteja kaavamääräyksiä. Tämä toki tuo varmasti haasteita digitaalisen tiedon keräämiseen ja tiedonhallintaan.

Alueellisuuden voitaneen tässä yhteydessä katsoa tarkoittavan ainakin sitä, että kyse on yhdelle tietylle suunnittelutarvealueelle kohdistuvasta päätöksestä. MRL 137 a §:n sanamuodon mukaan alueellista suunnittelutarveratkaisua koskeva päätös voidaan tehdä alueella, joka oikeusvaikutteisessa yleiskaavassa on osoitettu kyläalueeksi tai muutoin rakentamiseen soveltuvaksi alueeksi. Nähdäksemme alueellinen suunnittelutarveratkaisu voi siis kohdistua yksittäiseen tällaiseen alueeseen. Eli tältä kantilta tarkasteltuna alueellista suunnittelutarveratkaisua voidaan pitää nimenomaan alueellisena.

Lakitekstin perusteella alueellinen suunnittelutarveratkaisu mahdollistaa erityisten edellytysten olemassa oloa koskevan päätöksen tekemisen samalla kertaa useamman kuin yhden rakennuspaikan osalta. Lakitekstiä ei siis ole muotoiltu esimerkiksi niin, että päätös edellytysten voimassaolosta voitaisiin tehdä kerralla alueen kaikkien rakennuspaikkojen osalta. Näin ollen vaikuttaisi kysymyksessäkin esitetyllä tavalla juuri siltä, että alueellinen suunnittelutarveratkaisu on päätös 137 §:n tarkoittamien rakennusluvan erityisten edellytysten olemassaolosta erillisten (mutta samalla alueella sijaitsevien) rakennuspaikkojen osalta. Nämä yksittäiset rakennuspaikat (esim. 2 tai 20 kappaletta) muodostavat tietysti jokseenkin ”pistemäisen” kokonaisuuden.

Kysymys:

MRL-uudistuksessa kaikki detaljikaavatyypit näennäisesti yhdistettiin, ts. enää ei ole erillisiä asema-, rakennus- ja rantakaavoja. Rantojen suunnittelussa on toki huomioitava erityiset edellytykset tms. ja erotukseksi tavallisista asemakaavoista niitä kutsutaan ranta-asemakaavoiksi. Oikeasti kaikissa ranta-asemakaavoissa ei ole rantaa tai niihin liittyvää mitoitusta – ja toisaalta joissakin tavallisissa asemakaavoissa on rantoja ja vesialueita, esim. usein kaupunkien keskustoissa. Kun ranta-asemakaavaa esimerkiksi muutetaan vain sellaiselta alueelta, johon ei liity rantojen suunnittelua, niin onko tehtävä kaavamuutos enää rantakaava vai muuttuuko se osa alueesta kunnan hyväksymispäätöksellä ei-ranta-asemakaavaksi? Vai voiko samassa detaljikaavassa alun perinkin olla osa tavallista asemakaavaa ja osa ranta-asemakaavaa? Käytännössä tietoaineistojen koostamisessa tulee luokkitteluun liittyviä ongelmia, kun paikkatietoaineistoissa tallentaja tulkitsee päätösasiakirjoen perusteella sen, mihin kaavatyyppiin kukin hyväksytty kaava sijoitetaan. Kuinka rantadeltajikaavat pystytään seurantoja yms. tarpeita varten erottamaan muusta kaavamassasta?

Vastaus:

Mielenkiintoisin kysymys tässä liittynee juuri ranta-asemakaavan statukseen niissä tilanteissa, joissa ranta-asemakaavaa muutetaan sellaisilta osin, kuin se ei varsinaisesti sisällä ranta-alueiden suunnittelua. Onko tällöin kaavamuutos edelleen ranta-asemakaava vai muuttuuko kyseinen muutos ns. tavalliseksi asemakaavaksi? Haastavaksi tämä kysymys muodostuu yhtäältä siksi, että ranta-asemakaavallahan ei MRL:ssä ole sellaista yksiselitteistä legaalimääritelmää, jota tulkitsemalla kysymykseen voitaisiin suoraan antaa vastaus ja toisaalta siksi, että kysymyksessäkin todetulla tavalla uuden MRL:n systematiikassa ranta-asemakaava ei enää ole muodollisesti erillinen kaavamuotonsa (kuten vanha rantakaava oli) vaan asemakaavan eräänlainen ”erityismuoto”.

MRL 73.1 §:stä on johdettavissa varsin väljä määritelmä, jonka mukaan ranta-asemakaava on sellainen asemakaava, joka laaditaan pääasiassa loma-asutuksen järjestämiseksi ranta-alueella. Voitaisiin siis perustellusti argumentoida, että mikäli ranta-asemakaavaa muutetaan niiltä osin, kun se ei koske varsinaista ranta-aluetta vaan syystä tai toisesta samassa kaavassa olevaa ns. perusasemakaava-aluetta, ei kyseessä oleva muutos voisi olla MRL:n tarkoittama ranta-asemakaava – eihän se muodollisesti sisällä niitä elementtejä, jotka MRL 73 §:n sanamuodon perusteella vaikuttaisivat ranta-asemakaavaan kuuluvan.

Toisaalta taas voidaan ajatella niin, että tiettyyn alueeseen kohdistuva ranta-asemakaavan muutos on kuitenkin olennaisesti alkuperäiseen kaavaan kytkeytyvä päätös. Ts. ajantasainen kuva kaavoitustilanteesta kyseisen ranta-asemakaavan alueella muodostuu alkuperäisestä ranta-asemakaavasta sekä siihen tehdystä (alueellisesta) muutoksesta riippumatta siitä, käsittääkö juuri tuo muutoksen kohteena oleva alue muodollisesti ranta-alueiden suunnittelua. Näin ollen kaavamuutos olisi perusteltua nähdä ikään kuin osana alkuperäistä ranta-asemakaavaa ja kaavadokumenttina nimenomaan ranta-asemakaavan muutoksena. Kaavoituksen selkeyttä ja johdonmukaisuutta silmällä pitäen olisi ehkä perustellumpaa käsitellä ranta-asemakaavan alueelle tehtävää kaavamuutosta ranta-asemakaavan muutoksena ja näin kytkeä tämä muutos nimenomaan alkuperäiseen ranta-asemakaavaan. Tämä tulkinta tietysti korostuu vaiheittaisissa asemakaavamuutoksissa.

Kysymys:

Jos yleiskaavan, tai erityisesti rantayleiskaavan, rakennuspaikka siirretään poikkeamisella kunnan päätöksellä sopivampaan paikkaan esim. M-alueelle, niin kaavassa vanhakin rakennuspaikka jää voimaan. Ts. itse kaavaan ei tehdä muutoksia ilman kaavan uudistamista virallisine muutosprosesseineen ja kertyvien poikkeamien dokumentoitumisessa kaavakartalle voi mennä pitkäkin aika. Poikkeamispäätöstä ei välttämättä pitkän ajan kuluttua enää muisteta, joten myöhemmin lupa saatetaan myöntää myös kaavan mukaiselle rakennuspaikalle. Tätä ei voitane pitää maanomistajien tasapuolisen kohtelun kannalta asianmukaisena?

Vastaus:

Huomio yleiskaavoista tehtyjen poikkeamien ja niiden dokumentoinnin puutteista on varsin relevantti – on kysymyksessä kuvatulla tavalla selvää, että mikäli esimerkiksi rakennuspaikan siirtämiseen liittyvän puutteellisen dokumentaation seurauksena jollekin maanomistajalle myönnetään myöhemmin rakennuslupa myös kaavan mukaiselle rakennuspaikalle, voidaan tällainen ns. ”tuplaluvitus” nähdä ongelmallisena erityisesti maanomistajien tasapuolista kohtelua silmällä pitäen. Tämä kysymys voidaan nähdäksemme palauttaa hyvän hallinnon peruselementteihin – kunnan on viranomaisena pidettävä huolta siitä, että sen toiminta täyttää myös kaavoituksen osalta hyvän hallinnon vaatimukset.

Kysymyksessä kuvattu rakennusluvan myöntäminen ikään kuin ”kahteen kertaan” puutteellisen poikkeamispäätösten dokumentoinnin takia voitaneen katsoa sellaiseksi viranomaistoiminnaksi, joka ei täytä hyvään hallintoon kuuluvaa johdonmukaisen toiminnan ja tasapuolisen kohtelun vaatimuksia.  Näkemyksemme siis on, että ilmankin erityistä kumoavaa/negatiivista päätöstä taikka nimenomaista velvoittamista esimerkiksi ajantasaisen kartan ylläpitämiselle, kunnalla on joka tapauksessa velvollisuus dokumentoida esimerkiksi rakennuspaikan siirtämistä koskevat poikkeamiset niin, että myöhemmin ei syntyisi epäselvyyksiä esimerkiksi siitä, voidaanko rakennuslupa myöntää kaavan osoittamalle rakennuspaikalle. Toki tiedonhallinnan kannalta ja muutoinkin asiaa voisi selkeyttää sääntely, jossa kunta velvoitettaisiin juuri kartalla (tai muulla tavoin) pitämään mm. poikkeamispäätöksiä koskevat tiedot ajantasaisina, kaikkien saatavilla ja kaavoihin yhdistettävinä.

Kysymys: 

Strateginen yleiskaavoitus: Nykytulkinnan mukaan samalla (maantieteellisellä) alueella voi olla yhtä aikaa voimassa useampi yleiskaava päällekkäin, kunhan ne eivät ole sisällöltään ristiriidassa keskenään ja kunta on hyväksymispäätöksessään selostanut, mitkä aiemmat yleiskaavat jäävät voimaan. Käytännössä tästä mahdollisuudesta aiheutuu tulkinnallisia epäselvyyksiä. Kunnat saattavat nimetä yleiskaavan strategiseksi vaikkei se sitä olekaan, vaan enemmän perinteinen aluevarauskaava, joka automaattisesti kumoaa aiemmat yleiskaavat ja jota tulevat yleiskaavat kumoavat. Tai päinvastoin: kaavan nimessä ei mitenkään varoiteta mahdollisesta päällekkäisestä yleiskaavojen voimassaolosta, mutta tieto löytyy kaava-asiakirjoista tai kunnan päätöksistä.

Käytännössä jollei kaavakartassa tai kaavamerkinnöissä ja -määräyksissä ole tietoa kaavojen voimassaolosta, vaan yleiskaavojen päällekkäisyydestä on mainittu ainoastaan esim. jossain kaavaselostuksen liitteessä tai kunnanvaltuuston pöytäkirjassa, ei sitä löydy valtakunnallisista tietolähteistä. On myös tapauksia, joissa yleiskaava on tarkoitettu olemaan voimassa päällekkäin aiemmin hyväksytyn yleiskaavan kanssa, mutta tästä ei muisteta tehdä nimenomaista päätöstä. Pelkkä kaavan nimeäminen esimerkiksi strategiseksi yleiskaavaksi ei liene riittävä toimenpide siihen, että aiempi yleiskaava tämän nimeämisen johdosta jäisi automaattisesti voimaan.

Vastaus:

Lähtökohta MRL:n kaavoitussääntelyssä tosiaan on se, että kullakin alueella on voimassa vain yksi yleiskaava ja uusi yleiskaava korvaa aiemmin samalle alueelle hyväksytyn yleiskaavan. Useamman yleiskaavan mahdollinen yhtäaikainen/päällekkäinen voimassaolo perustuu MRL 42.2 §:n ensimmäiseen virkkeeseen: ”Yleiskaava korvaa samaa aluetta koskevan aikaisemmin hyväksytyn yleiskaavan, jollei kaavassa toisin määrätä.” Tämän poikkeamismahdollisuuden taustalla lienee ajatus siitä, että mahdollistetaan tarvittaessa esimerkiksi yksityiskohtaisemman osayleiskaavan (jolla on esimerkiksi suoraan rakentamista ohjaava vaikutus)  ja sen sisältävien kaavamääräysten voimaan jääminen siitä huolimatta, että jälkeenpäin alueelle vahvistetaan ns. strateginen yleiskaava (jolla puolestaan on taas enemmän yleisen yhdyskuntarakentamisen suunnittelua ohjaava tehtävä). Tai toisin päin.

Sen sijaan tämän yhtäaikaisen voimassasolon mahdollistavan poikkeussäännöksen tarkoituksena ei meidänkään näkemyksen mukaan tietenkään ole se, että kunta laatisi samaa aluetta koskevia ja samoihin tavoitteisiin pyrkiviä päällekkäisiä kaavoja, joiden ”tarkkuustaso” on sama. Sanamuotonsa mukaan MRL 42.2 § ei itsessään suoraan aseta sellaista vaatimusta, että sen nojalla päällekkäin voimaan jäävien yleiskaavojen pitäisi ”tarkkuustasoltaan” olla eri tasoisia, vaan säännös antaa yleisesti kunnalle mahdollisuuden pysyttää voimassa ns. päällekkäiset yleiskaavat. Tiedossamme ei myöskään ole esimerkiksi sellaista oikeuskäytäntöä, jossa hallinto-oikeus tai KHO olisi arvioinut sitä, millaiset yleiskaavat voivat jäädä voimaan yhtäaikaisesti mainitun säännöksen nojalla. Joka tapauksessa on jo maankäytön suunnittelun tavoitteiden kannalta selvää, että yhtäaikaisesti voimassa olevat yleiskaavat eivät saisi olla keskenään ristiriidassa ja yleiskaavaohjauksen tulisi muutoinkin olla tarpeeksi selvää. Tämä on todettu myös esimerkiksi ympäristöministeriön yleiskaavojen sisältöä koskevassa ohjeessa. Voitaneen siis ajatella asiaa niin, että kunnalta voidaan edellyttää selkeyttä ja johdonmukaisuutta yleiskaavoituksessa – kaavoista ja kaavoitustilanteesta pitää saada selvää muidenkin, kuin kunnan omien kaavoitusinsinöörien.

Kuten todettu jo kysymyksessänne, MRL ei tunne yleiskaavoituksesta eri tasoja, tai esimerkiksi käsitettä strateginen yleiskaava. Näin ollen yleiskaavojen päällekkäisyyden arvioinnissa ei suurta oikeudellista merkitystä välttämättä voida antaa sille, millä nimellä jokin kaava nimetään. On toki selvää, että sinänsä kaavoituskäytännössä yleisesti käytössä olevaa termiä strateginen yleiskaava olisi suotavaa ja asianmukaista käyttää ainoastaan siinä merkityksessä joka sillä kaavoituskäytännössä vakiintuneesti on. Joka tapauksessa sanamuotonsa mukaan MRL 42.2 § edellyttää, että kaavojen päällekkäisyydestä määrätään nimenomaan kaavassa. Näin ollen kyseisen säännöksen sanamuodon mukaisen tulkinnan perusteella riittävää ei nähdäksemme olisi se, että vanhemman yleiskaavan voimaan jäämisestä ja näin päällekkäisistä yleiskaavoista kerrotaan mainitsemallanne tavalla esimerkiksi ainoastaan kunnanvaltuuston pöytäkirjassa tai muussa kaavaan väljemmin liittyvässä dokumentissa. Asiasta tulisi siis olla määräys itse kaavassa – käytännössä tämä tarkoittanee yleensä kaavan selostusosaa. Sen sijaan nähdäksemme kaavan nimeäminen strategiseksi yleiskaavaksi ei ole a) välttämätön edellytys sille että kaavassa voi olla määräys aiemman yleiskaavan voimaanjäämisestä, tai toisaalta b) itsessään riittävä keino siihen, että samaa aluetta koskeva ja ”tarkkuustasoltaan” tarkempi yleiskaava automaattisesti jäisi voimaan. Ts. pelkästään kaavan nimeäminen strategiseksi yleiskaavaksi ei ole riittävä toimenpide – vaan aiemman kaavan voimaanjäämisestä on aina otettava määräys itse kaavaan. Toimintatapa, jossa aiemman yleiskaavan voimaanjääminen kerrotaan ainoastaan esimerkiksi kunnanvaltuuston pöytäkirjassa tai pyritään osoittamaan kaavan nimessä, edustaa nähdäksemme tarpeettoman väljää tulkintaa maankäyttö- ja rakennuslaista.

Vaiheittaista asemakaavan muutosta koskevassa sääntelyssä ei sinänsä ole suoraan rajoitettu ns. päällekkäisten vaihekaavojen määrää. On tietysti selvää, että mikäli samaa aluetta koskien laaditaan aina vain uusia vaihekaavoja, muuttunee vaihekaavan laatiminen jossain vaiheessa epätarkoituksenmukaiseksi. Ts. kun useat vaiheasemakaavat alkavat kohdistua hyvin moneen osa-alueeseen, on nähdäksemme tarkoituksenmukaisempi toimintatapa laatia uusi ”tavallinen” asemakaava. Vaiheittainen asemakaavan muutos voidaan MRL:n systematiikassa nähdäksemme tulkita tietynlaiseksi poikkeukseksi pääasiallisesta asemakaavamuodosta eli ns. tavallisesta asemakaavasta. Hallituksen esityksen mukaan vaiheittainen asemakaavamuutos ei sovellu esim. sellaiseen tilanteeseen, jossa muutoksen vaikutukset ulottuvat laajalti muihin kaavassa käsiteltyihin asioihin. Kyse on siis pitkälti kunnan tarkoituksenmukaisuusharkinnasta sen suhteen, mikä kaavoitustapa kulloinkin tulisi valita.

Kuten yleiskaavoituksenkin tapauksessa, voidaan nähdäksemme myös asemakaavoituksen osalta katsoa, että kunnalta voidaan edellyttää selkeyttä ja johdonmukaisuutta kaavoituksessa. Hyväksyttävänä ei voida pitää myöskään esimerkiksi sellaista menettelyä, jossa kunta pyrkii, jakamalla kaavamuutoksen useisiin yksittäisiin ja vaiheittaisiin asemakaavan muutoksiin (joilla yksittäisinä on vain vähäinen vaikutus), kiertämään MRL 63 §:n tarkoittaman osallistumis- ja vuorovaikutussuunnitelman laatimisvelvollisuutta, mikäli kokonaisuutena kuitenkin tähdätään vaikutuksiltaan ei-vähäisiin muutoksiin.

Emme näe MRL:n säännösten tai hallituksen esityksen (HE 251/2016 vp) valossa lähtökohtaisesti estettä sille, että maanalaista asemakaavaa muutettaisiin vaiheittain. Vaikka maanalle laadittu asemakaava voidaankin MRL:ssa käytettyjen sanamuotojen perusteella mieltää usein vaihekaavaksi (56 §), ei nähdäksemme tämä estä sen muuttamista MRL 50.2 §:n tarkoittamalla vaiheittaisella muutoksella. Eri asia on tietysti se, kuuluuko maanalaiseen asemakaavaan sellaisia osakokonaisuuksia, joiden muuttaminen vaihekaavalla olisi tarkoituksenmukaista (eli sellaisia osakokonaisuuksia, joiden muutoksilla ei olisi merkittäviä vaikutuksia muihin osakokonaisuuksiin).

Ilmeisesti kysymyksessä tarkoitetaan tilannetta, jossa asemakaavaa muutettaisiin niin, että osa muutoskaavasta on laadittu detaljikaavana ja ns. kokonaismuutoksena ja toinen osa puolestaan MRL 50.2§:n tarkoittamana vaiheittaisena muutoksena.

Suoranaista kieltoa tällaiselle menettelylle MRL ei vaikuttaisi asettavan. Nähdäksemme tällaiset ”osittaiset vaiheasemakaavat” voisivat olla omiaan sekoittamaan kaavoitustilannetta. Nythän kävisi siis niin, että tietyn alueen osalta aikaisempi ”tavallinen” asemakaava jäisi voimaan (siltä osin kun muutos on vaiheittainen) kun taas tietyn alueen osalta tuo edellinen asemakaava jäisi tarpeettomaksi (ns. tavallinen muutos). Näin ollen nähdäksemme menettely, jossa samassa kaavadokumentissa on sekä asemakaavan ns. kokonaismuutosta että vaiheittaista muuttamista, ei välttämättä ole kaikkein tarkoituksenmukaisin. Mikäli saman asemakaava-alueen sisällä eri alueita koskevat muutostarpeet ovat kovin erilaiset, olisi tarkoituksenmukaisempi vaihtoehto varmastikin laatia erilliset kaavamuutokset (kaavadokumentit) yhtäältä sille alueelle, jolle muutos halutaan tehdä ns. tavallisena muutoksena ja toisaalta sille alueelle, jossa muutos halutaan toteuttaa vaiheittaisena. Näin kaavoitusta ja kaavoitustilannetta koskeva aineisto pysyisi helpommin ymmärrettävänä.

MRL:ssä tai MRL koskevassa hallituksen esityksessä (MR ei suoraan oteta kantaa siihen, mikä on vaiheasemakaavan suhde aiempaa ns. tavalliseen asemakaavaan. Vaiheasemakaavassa on kuitenkin kyse nimenomaan vaiheittaisesta muuttamisesta. Osakokonaisuuksia, joihin vaiheittainen muutos kohdistuu, voisivat hallituksen esityksen mukaan olla esimerkiksi käyttötarkoituksen muutokset tai rakennusoikeuden korottaminen. Säännöksen taustalla on HE:n mukaan ajatus siitä, että mahdollistetaan kevyemmät, nopeammat ja helpommat asemakaavamuutokset, kun on tarve muuttaa vain tiettyä osakokonaisuutta/teemaa. Mikäli vaiheittaisen muutoksen yhteydessä katsottaisiin, että vanhempi detaljikaava kumoutuisi ilman nimenomaista mainintaa voimaan jäämisestä (vrt. yleiskaavat), ei säännöksen tarkoitus näissä tapauksissa lainkaan toteutuisi, vaan vaiheittaisen muutoksen sijasta alue jäisi suurilta osin ns. asemakaavattomaan tilaan. Tulkitsisimme näin ollen säännöstä lähtökohtaisesti siten, että vaiheittaisen muutoksen yhteydessä aikaisempi asemakaava on ilman nimenomaista määräystäkin tarkoitettu jäämään voimaan niiltä osin, joita muutos ei koske.

Edellä sanotusta huolimatta olisi tietysti kaavoituksen ymmärrettävyyden ja johdonmukaisuuden kannalta keskeistä, että vaiheasemakaavassa joka tapauksessa mainitaan siitä, että kyseessä on vaiheittainen asemakaavan muutos, ja että aiemmin hyväksytty asemakaava jää voimaan niiltä osin, joita muutokset eivät koske. Samoin nimeämisen suhteen – kaavamuutoksen nimeäminen vaiheasemakaavaksi edesauttaa johdonmukaisuutta. Vaikka kaavassa ei kuitenkaan jostain syystä millään tavoin ilmoitettaisi sen statusta vaiheasemakaavana, mutta se muutoin kaavan sisällön perusteella on sellainen, tulkintamme em. perustein olisi, että aikaisempi detaljikaava joka tapauksessa jäisi voimaan.

Maankäyttö- ja rakennuslain säätelemien maankäyttöpäätösten osalta vastausta on lähdettävä ensisijaisesti hakemaan kyseisestä laista.  MRL 142 §:ssä on säädetty lupapäätöksestä ilmoittamisesta. Säännöksen mukaan lupapäätös on annettava julkipanon jälkeen ja se koskee MRL 19-luvun mukaisten lupapäätöksiä eli rakennuslupaa, maisematyölupaa, purkamislupaa ja toimenpidelupaa. Niin ikään MRL 198 §:ssä on säädetty sellaisista päätöksistä, joiden antaminen edellyttää julkipanoa. Kyseisen säännöksen nojalla julkipanoa edellyttävät lupapäätösten ohella esimerkiksi poikkeamista ja alueellista poikkeamista koskevat päätökset.

Maankäyttö- ja rakennusasetuksen 97 §:ssä säädetään tarkemmin päätöksen antamisesta julkipanon jälkeen. Kyseisen säännöksen mukaan julkipanon jälkeen annettavan päätöksen antamisesta ilmoitetaan ennen sen antamispäivää päätöksen tehneen viranomaisen ilmoitustaululla. Käytännössä tämä siis tarkoittaa sitä, että päätöksen antamishetki on ilmoitettava kunnan viranomaisen ilmoitustaululla etukäteen. Tämä MRA:n menettelytapasäännös on yhdenmukainen myös kysymyksessä viitatun ja edelleen voimassa olevan julkisista kuulutuksista annetun lain (2.2.1925/34) kanssa, jonka 1 ja 2 §:ien nojalla julkipanolla tiedoksi saatettavat tiedonannot on ilmoitettava nimenomaan kunnan ilmoitustaululla.

Julkipanoa on maankäyttö- ja rakennuslain esitöissä perusteltu sillä, että mainittujen päätösten osalta on välttämätöntä, että valitusajan alkaminen ja päättymisajankohta ovat selkeitä – ja samat kaikille asianosaisille (HE 101/1998 vp, s. 126.).

Kuntalain 139 §:n nojalla itse päätöksen tiedoksiantoon asianosaiselle sovelletaan hallintolain 59 §:ää, jonka mukaan tiedoksianto toimitetaan postitse kirjeellä. Sähköinen tiedoksianto edellyttää aina asianosaisen suostumusta (laki sähköisestä asioinnista viranomaistoiminnassa 19 §). 140 § puolestaan säätelee yleistiedoksiantoa kunnan jäsenille ja se tulee säännöksen mukaan toimittaa yleisessä tietoverkossa.

Sekaannusta asiassa voi aiheuttaa 108 §, jonka mukaan kunnan ilmoitukset saatetaan tiedoksi julkaisemalla ne yleisessä tietoverkossa. Esimerkiksi kaavaehdotuksen asettaminen julkisesti nähtäville on mahdollista toteuttaa kuntalain 108 §:n mukaisesti yleisessä tietoverkossa, sillä maankäyttö ja rakennusasetuksen mukaan kaavaehdotuksesta on ilmoitettava niin kuin kunnalliset ilmoitukset kunnassa julkaistaan (esimerkiksi asemakaavan osalta MRA 27 §). MRL 200 §:n ja MRA 93.2 §:n nojalla myös kaavan hyväksymisestä tiedottaminen on mahdollista kuntalain 108 §:n (ja 140 §:n) mukaisesti yleisessä tietoverkossa. Kaavoituksessa maanomistajia ei ole pidettävä asianosaisina niin, että kaavoitusta koskevat päätökset tulisi antaa heille tiedoksi vastaavasti kuten esimerkiksi lupapäätökset asianosaisille.

Kuntalain uudistuksen yhteydessä muutettu 108 § ei kuitenkaan poista kunnan velvollisuutta noudattaa erityislaeissa asetettuja velvollisuuksia käyttää ilmoitustaulua. Tämä tulkinta on nimenomaisesti mainittu kuntalakia koskevassa hallituksen esityksessä (HE 268/2014 vp, 214–215). Maankäyttö- ja rakennuslain ja sen nojalla annetun MRA:n säännökset julkipanosta ovat kuntalain ilmoitusten antamista koskevaan säännökseen nähden erityissäännöksiä ja siksi niitä tulee noudattaa huolimatta siitä, että kuntalain 108 §:ssä ilmoitusten antamistavaksi on säädetty yleinen tietoverkko.

Yhteenvetona voidaan siis todeta, että tulkintamme mukaan asiaan liittyvä lainsäädäntö ei nykymuodossaan mahdollista kokonaan ilmoitustauluista luopumista ja julkipanoa edellyttäviä päätöksiä koskevien ilmoitusten antamista yleisessä tietoverkossa esimerkiksi kunnan nettisivuilla.

Pelastusviranomaisilla ei lain mukaan ole erityistä roolia rakennus- tai toimenpidelupaharkinnassa. Päätöksenteosta vastaa kunnan rakennusvalvontaviranomainen, joka tekee ratkaisunsa hakijan sille toimittaman aineiston perusteella. Maankäyttö- ja rakennuslaki (MRL) lähtee siitä, että rakennushankkeeseen ryhtyvä on mm. vastuussa rakennuksen rakentamisesta lain ja myönnetyn luvan mukaisesti sekä siitä, että kaikilla hankkeessa mukana olevilla on riittävä asiantuntemus ja ammattitaito (MRL 119 §).

Rakennuslupahakemuksen sisällöstä säädetään MRL 131 §:ssä, jossa listataan yhdeksi tarvittavaksi liitteeksi ”muu rakennuslupahakemuksen ratkaisemiseksi tarvittava olennainen selvitys”. Tällaiseksi katsotaan mm. paloturvallisuusselvitys. Pääasiallisesti paloturvallisuuteen liittyvän selvityksen toimittamisesta vastaa siis rakennusluvan hakija. Mikäli selvitys on puutteellinen tai epäselvä, rakennusvalvontaviranomainen kehottaa ensisijaisesti hakijaa toimittamaan lisäselvitystä. Luvan hakeminen on vuoropuhelua luvan hakijan ja viranomaisten välillä. Vaikka rakennusvalvontaviranomainen pyytäisikin pelastusviranomaisilta lausuntoa suunnitellun hankkeen paloturvallisuudesta, ei tällainen lausunto lähtökohtaisesti ole valituskelpoinen päätös. Itse rakennuslupapäätöksestä voi toki tehdä oikaisuvaatimuksen tai valituksen paloturvallisuuteen liittyvillä perusteilla MRL 25 luvussa säädetyllä tavalla.

Pelastusviranomaisten rooli on isompi ja itsenäisempi esimerkiksi silloin, kun koulua halutaan käyttää tilapäismajoitukseen. Pelastusviranomainen voi kieltää tilan käytön, jos pelastussuunnitelmaa ei ole tehty tai jos rakennus muutoin tiedetään niin huonokuntoiseksi, että siinä majoittumista ei voida katsoa turvalliseksi. Useimmiten kouluilla on jo valmiiksi tehty pelastussuunnitelma, jolloin ilmoituksen tekijän ei luonnollisesti tarvitse sellaista laatia.

Pelastusviranomaisen tilapäismajoituksesta tekemä päätös on lähtökohtaisesti valituskelpoinen, mutta ensisijaisesti pelastusviranomainen pyrkii neuvonnan kautta ilmoituksen tekijän kannalta myönteiseen lopputulokseen. Alueellisten pelastusviranomaisten päätöksenteon vaihtelevuutta vähentää mm. Pelastuslaitosten kumppanuusverkoston 3.11.2015 julkaisema ohje tilapäismajoituksen turvallisuusjärjestelyistä kokoontumistiloissa.

Kuntalain 107 §:n mukaan kunnan toimielimien ja viranhaltijoiden päätöksistä on pidettävä pöytäkirjaa. Vakiintuneesti näissä päätöspöytäkirjoissa ja näin myös niiden otteissa (jollainen rakennuslupakin lähtökohtaisesti on) käytetään juoksevaa pykälänumerointia yksilöimään käsitellyt/päätetyt asiat. Sikäli kun olemme ymmärtäneet oikein sen, mihin pykälöintiin kysymyksessä viitataan, pykälöinti edustaa nähdäksemme juuri tätä päätöspöytäkirjan juoksevaa asianumerointia. Eli pykälöinnin tarkoitus on nimenomaan yksilöidä ja numeroida se pöytäkirjan kohta ja päätös, johon kyseinen rakennuslupa perustuu.

Siihen, voitaisiinko tästä pykälöinnistä luopua kokonaan ja yksilöidä rakennuslupaa koskeva päätös/pöytäkirjan kohta ainoastaan lupatunnuksen perusteella, ei lainsäädännöstä sinänsä löydy suoraa vastausta. Hallintolain mukaan itse päätöksestä on käytävä ilmi selvästi mm. päätöksen tehnyt viranomainen ja päätöksen tekemisen ajankohta, esimerkiksi päätöksen ulkoasusta tai päätöksen yksilöinnin toteuttamisesta ei ole tarkemmin säännelty. Myöskään kuntalaissa tai esimerkiksi tiedossamme olevissa hallintosäännöissä ei säädetä nimenomaisesti pöytäkirjojen pykälöinnistä. Koska kyseessä kuitenkin on virallinen ja muutoksenhakumahdollisuuden alainen päätös ja toisaalta ote lain edellyttämästä pöytäkirjasta, on kunnan viranhaltijan (tai toimielimen) perusteltua noudattaa vakiintuneita ja johdonmukaisia kirjaamistapoja tällaista pöytäkirjaa pitäessään. Lisäksi pykälöinnin merkitystä pöytäkirjoissa ja niiden otteissa puoltaa se, että rakennusluvan myöntävällä viranhaltijalla tai toimielimellä voi olla käsiteltävänä rakennuslupien lisäksi muitakin päätösasioita, jotka kirjataan samaan pöytäkirjaan rakennuslupien kanssa. Joka tapauksessa päätösotteen tarkka yksilöinti pykälänumeron perusteella siis palvellee viranomaisten näkökulmasta esitys- ja pöytäkirjatekniikkaa.

Kysymykseen ei ole löydettävissä suoraan lainsäädännöstä vastausta. Kysymystä pohtiessa on erotettava toisistaan lupa-asiat ja toisaalta kiinteistökohtainen rakennusoikeus. Maankäyttö- ja rakennuslain 131 §:n mukaan rakennuslupahakemukseen on liitettävä selvitys siitä, että hakija hallitsee rakennuspaikkaa – kuten myös purku- ja toimenpideluvan hakijan. Luvat haetaan kirjallisesti kunnan rakennusvalvontaviranomaiselta. Rakennuslupaa hakee rakennuspaikan haltija, joko omistaja tai hänen valtuuttamansa tai sitä vuokra- tai muun sopimuksen perusteella hallitseva. Koska luvan hakijan ei tarvitse olla tontin tai kiinteistön omistaja, voitaisiin perustellusti ajatella luvan kuuluvan kiinteistölle ja olevan kiinteistökohtainen. Toisaalta rakennushankkeeseen ryhtyvälle maankäyttö- ja rakennuslaissa asetetuista velvoitteista voitaisiin ajatella rakennusluvan kuuluvan tälle. Mielestämme kuitenkin lupa kuuluu lähtökohtaisesti rakennuspaikan haltijalle, ellei asiasta sovita toisin. Näkemystä puoltaa se, että rakennuspaikan haltija vastaa lupaan liittyvistä kuluista, luvan siirron mahdollisuus ja edelleen sen määräaikaisuus.

Porareikämittausta ei ole laissa määritetty ainoaksi hyväksytyksi betonin suhteellisen kosteuden mittaustavaksi. Itse asiassa laki ei sano mitään siitä, millä teknisellä menetelmällä mittaukset on suoritettava. Lakien ja asetusten määräykset ovat lähinnä yleisluonteisia, mikä mahdollistaa uudet tekniset ratkaisut ja toteuttamistavat. Esimerkiksi rakennusten kosteusteknisestä toimivuudesta annetun asetuksen (782/2017) mukaan ”rakennusvaiheen vastuuhenkilön on huolehdittava kosteusmittauksin rakenteiden asianmukaisesta kosteuspitoisuudesta seuraavaan työvaiheeseen siirtymistä varten” (15 §, toinen virke).

Ohjeita siitä, miten betonin suhteellista kosteutta tulee mitata, sisältyy lähinnä Rakennustiedon julkaisemiin ohjekortteihin. Helmikuussa 2010 julkaistu ohjekortti ”RT-10984 Betonin suhteellisen kosteuden mittaus” sisältää yksityiskohtaiset ohjeet porareikämittauksen tekemisestä. RT-kortit eivät ole pakottavaa lainsäädäntöä, eikä niissä muutoinkaan määritellä hyväksyttäviä mittaustapoja tyhjentävästi.

Toisin sanoen laki ei määrää betonin kosteusmittauksen suoritustavasta. Lainsäädännöllisiä esteitä ei siten ole betonin suhteellisuuden kosteuden mittauksen toteuttamiseksi muulla tavalla kuin porareikämittauksella.

Kaikessa liiketoiminnassa, ja näin myös esimerkiksi datasopimuksissa, on olennaista tunnistaa käsiteltävän tiedon luonne, sisältö, lähde ja käyttötarkoitukset. Tärkeää on myös huomata, että on eri asia, onko kyseessä henkilöä koskeva tieto tai muu liiketoimintaan liittyvä tieto. Henkilötietojen osalta yrityksen on myös tiedettävä tiedon alkuperä sekä määritettävä ja dokumentoitava tietojen keräämisen ja käsittelyn tavoite eli tietojen käyttötarkoitus.

Mikäli kyseessä on henkilötieto, on uuden tietosuoja-asetuksen kannalta olennaista määritellä muun muassa käsittelyn perusteet ja elinkaari. Samalla pitää pystyä toteuttamaan kaikki rekisteröityjen oikeudet henkilötietoihin liittyen. Yritysten on myös pystyttävä osoittamaan kattavasti, että tiedon hallinta henkilötietojen osalta noudattaa uutta sääntelyä.

Yritysten on tunnistettava henkilötietojen keräämiseen ja käsittelyyn liittyvät sopimukset tai muut ehdot, ja kuinka henkilötietoja käsitellään kolmansien osapuolten kanssa. Olennaista on sopimusten ja lainsäädännön tarkistaminen eli ovatko kerätyt tiedot nk. ”puhtaita” ja voiko niitä käyttää. Uusien sopimusten lisäksi myös nykyisiä kumppanisopimuksia voi olla tarvetta muuttaa, käyttöehtoja päivittää ja/tai hankkia suostumuksia yksittäisiltä tahoilta.

Myös hankkeeseen osallistuvien kanssa tehtävissä sopimuksissa tulisi huomioida datan käyttö hankkeen jatkovaiheessa. Esimerkiksi arkkitehtitoimiston kanssa laadittavassa suunnittelusopimuksessa olisi syytä määritellä hankkeeseen mahdollisesti liittyvä data ja sopia siitä, kenellä on oikeus käyttää dataa ja/tai millä edellytyksillä ja mitä dataa voidaan luovuttaa projektin valmistuttua loppukäyttäjälle eli ostajalle. Näin osapuolilla on jo etukäteen tiedossa esimerkiksi se, mitä dataa pidetään sellaisena liikesalaisuutena, ettei sitä voi hankkeen ostajalle myöhemmin luovuttaa. Yksi sopimustekninen edellytys voi olla esimerkiksi salassapito, eli voidaan sopia, että tietty data voidaan luovuttaa ostajalle vain siinä tapauksessa, että ostaja sitoutuu kyseisen datan osalta salassapitosopimukseen tai -ehtoon.

Ostajan kanssa tehtävässä sopimuksessa keskeistä on, ettei se ole (datan luovuttamista koskevilta osin) ristiriidassa muiden hankkeeseen liittyvien sopimusten kanssa. Ts. sopimusteitse ei voida asettaa sellaisia velvoitteita datan luovuttamiseen liittyen, että syntyy ristiriita muiden hankkeen toteuttamiseen osallistuvien kanssa tehtyjä sopimuksia koskien. Mikäli esimerkiksi jokin data on suunnittelusopimuksessa määritelty arkkitehtitoimiston liikesalaisuudeksi, eikä sitä saa luovuttaa hankkeen loppukäyttäjälle edes salassapidon ehdoin, ei myöskään ostajan kanssa tehtävässä sopimuksessa voida sitoutua luovuttamaan kyseistä dataa. Ristiriitaiset sopimusmääräykset aiheuttavat pahimmassa sopimusrikkomuksen ja vahingonkorvausvelvollisuuden.

Lisäksi datan luonteesta riippuen on syytä huomioida myös mm. tietosuojalainsäädännön asettamat vaatimukset.

Vastannut: Lakiklinikan asiantuntijat

Kysymys:

Missä vaiheessa kynnys ylittyy tulkinnassa henkilötietorekisteriksi, kun kyse on MRL-lupien paikkatietoaineistoista: Aiemmin ELY-keskusten (ent. alueelliset ympäristökeskukset) käsittelivät poikkeamislupia sekä kunnat niiden lisäksi suunnittelutarveratkaisuja. Sijaintitiedon lisäksi valtakunnallisesti tallennetaan lukuisia ominaisuustietoja, jotka ovat rajatusti eri tahojen käytettävissä. Koska Suomessa on hyvin avoimesti saatavilla tieto maanomistuksesta, osoitteista yms. selviää käytännössä helposti mihin kiinteistöön ja rakennukseen lupakäsittely liittyy. Vaikka lupa-aineistot eivät sisällä suoria henkilötietoja, niin riittääkö pelkkä sijainpiste kartalla tekemään niistä henkilörekisterin ns. epäsuorana henkilötietona? Vai katsotaanko datajoukot henkilörekistereiksi vasta, jos niissä on tiettyjä ominaisuustietoja liitettynä sijaintiin, kuten päätöksen myönteisyys tai kielteisyys ja onko merkitystä millainen rakennuspaikan lisätieto on?

Vastaus:

Kysymyksesi lähtökohdaksi tulee ottaa GDPR:n mukaiset määritelmät henkilötiedolle ja rekisterille. Henkilötiedon määritelmä on GDPR:n perusteella huomattavan laaja: henkilötiedoilla tarkoitetaan kaikkia tunnistettuun tai tunnistettavissa olevaan luonnolliseen henkilöön liittyviä tietoja, jotka suoraan tai epäsuorasti mahdollistavat luonnollisen henkilön tunnistamisen. Rekisterin taas muodostaa jäsenneltyjä henkilötietoja sisältävä tietojoukko, josta tiedot ovat saatavilla tietyin perustein, oli tietojoukko sitten keskitetty, hajautettu tai toiminnallisin tai maantieteellisin perustein jaettu.

Ainoastaan kiinteistön sijaintipiste kartalla ei todennäköisesti sellaisenaan mahdollista henkilön tunnistamista, joten ensi katsannossa se ei vaikuttaisi henkilötiedolta. Sen sijaan tieto kiinteistön omistajuudesta on henkilötietoa. Lopullinen vastaus sijaintitiedon asemasta henkilötietona riippuu näin ollen siitä, kuinka helposti sijaintitieto on yhdistettävissä muihin tietoihin, jotka yhdessä mahdollistavat henkilön tunnistamisen. Arvioinnissa tulee huomioida kaikki keinot, joita voidaan kohtuullisen todennäköisesti käyttää henkilön tunnistamiseen suoraan tai välillisesti. Mm. tähän lähtökohtaan nojautuen on katsottu, että esimerkiksi kiinteistötunnus voi olla henkilötieto, jos kiinteistötunnus voidaan yhdistää lisätietojen avulla ihmiseen edellyttäen, että yhdistäminen ei vaadi kohtuuttomia ponnistuksia.

Kuten sanoitkin, Suomessa maanomistusta koskeva tieto on helposti saatavilla ja voitaneen sanoa, ettei kiinteistötunnuksen, kiinteistön osoitteen tai vastaavan paikkatiedon yhdistäminen luonnolliseen henkilöön muiden tietojen avulla vaadi erityisen suuria ponnisteluja. Täten kartalle merkitty kiinteistön sijaintipiste voi hyvin todennäköisesti lukeutua henkilötiedoksi. Sen sijaan itsenäistä merkitystä ei ole sillä, onko lupapäätös myönteinen tai kielteinen tai millainen lisätieto rakennuspaikkaan on liitetty, jos nämä tiedot eivät mahdollista kiinteistön omistajan yksilöintiä.

Todettakoon vielä, ettei sillä ei ole merkitystä, kenen hallussa ns. yhdistävät tiedot ovat. Vaikka kunnan myöntämästä rakennusluvasta kävisi ilmi ainoastaan kiinteistötunnus, muttei omistajaa, voitaisiin luvan katsoa silti sisältävän henkilötietoja, kun kiinteistötunnus ja omistaja on yhdistettävissä esimerkiksi kiinteistötietojärjestelmän avulla. Tällä perusteella kunnan hallussa oleva rakennuslupa-asiakirjat muodostavat henkilötietorekisterin.

Kaikessa liiketoiminnassa, ja näin myös esimerkiksi datasopimuksissa, on olennaista tunnistaa käsiteltävän tiedon luonne, sisältö, lähde ja käyttötarkoitukset. Tärkeää on myös huomata, että on eri asia, onko kyseessä henkilöä koskeva tieto tai muu liiketoimintaan liittyvä tieto. Henkilötietojen osalta yrityksen on myös tiedettävä tiedon alkuperä sekä määritettävä ja dokumentoitava tietojen keräämisen ja käsittelyn tavoite eli tietojen käyttötarkoitus.

Mikäli kyseessä on henkilötieto, on uuden tietosuoja-asetuksen kannalta olennaista määritellä muun muassa käsittelyn perusteet ja elinkaari. Samalla pitää pystyä toteuttamaan kaikki rekisteröityjen oikeudet henkilötietoihin liittyen. Yritysten on myös pystyttävä osoittamaan kattavasti, että tiedon hallinta henkilötietojen osalta noudattaa uutta sääntelyä.

Yritysten on tunnistettava henkilötietojen keräämiseen ja käsittelyyn liittyvät sopimukset tai muut ehdot, ja kuinka henkilötietoja käsitellään kolmansien osapuolten kanssa. Olennaista on sopimusten ja lainsäädännön tarkistaminen eli ovatko kerätyt tiedot nk. ”puhtaita” ja voiko niitä käyttää. Uusien sopimusten lisäksi myös nykyisiä kumppanisopimuksia voi olla tarvetta muuttaa, käyttöehtoja päivittää ja/tai hankkia suostumuksia yksittäisiltä tahoilta.

Kysymys: Voiko navettojen rakennustietoja avata internettiin avoimena datana? Nähtävästi mm. maaseutuvirasto lienee tulkinnut, että ei voi, koska tietosuojavaltuutetun mukaan tiedot sisältävät henkilötietoja.

Vastaus:

Asiassa on ensinnäkin arvioitava, mitä tekijöitä käsillä oleva rakennustieto sisältää. Rakennustieto on sijaintiin kiinnitettyä tietoa, joten sitä tulee käsitellä paikkatietona. Paikkatietoja ovat rakennusten lisäksi mm. tiettyyn alueeseen tai paikkaan liittyvät paikannimet, hallinnolliset yksiköt, osoitteet, kiinteistöt, liikenneverkot, korkeussijainti ja niin edelleen, kun ne on tallennettu sähköisessä muodossa.

Lähtökohtaisesti paikkatiedot eivät ole henkilötietoja. Paikkatiedoista kuitenkin tulee henkilötietoja, jos ne voidaan liittää tunnistettuun taikka tunnistettavissa olevaan luonnolliseen henkilöön. Henkilön tunnistaminen on mahdollista, jos esimerkiksi paikkatietoa koskevan kiinteistön omistaja on helposti (esim. puhelinsoiton tai sähköpostiviestin avulla) selvitettävissä. Paikkatiedoista voi tulla henkilötietoja myös silloin, kun viranomainen tai yritys yhdistää ne omiin ennestään jo olemassa oleviin tietoihinsa ja tämän kokonaisuuden perusteella tieto voidaan tunnistaa luonnollista henkilöä koskevaksi. Myös henkilöä koskevista tiedoista erotettuna paikkaan sidottu tieto on henkilötieto, jos esimerkiksi paikan omistaja tai haltija on helposti selvitettävissä. Kts. lisää aiheesta: Korpisaari Päivi, 2018, Henkilötiedot ja paikkatiedot. Miten tietosuojalainsäädäntö vaikuttaa paikkatietojen julkaisemiseen ja luovuttamiseen (Ympäristöministeriön raportteja 10/2018).

Viranomaisen tiedon antamista säännellään julkisuuslaissa (Laki viranomaisen toiminnan julkisuudesta). Lain 16 §:n mukaan viranomaisen henkilörekisteristä saa antaa henkilötietoja sisältävän kopion tai tulosteen tai sen tiedot sähköisessä muodossa, jollei laissa ole toisin erikseen säädetty, jos luovutuksensaajalla on henkilötietojen suojaa koskevien säännösten mukaan oikeus tallettaa ja käyttää sellaisia henkilötietoja.

Näin ollen tietojen käsittelyä rajoittaa henkilötietojen suojaa koskeva lainsäädäntö ja tietojen luovutuksen yhteydessä tuleekin arvioitavaksi mm. se, onko kysyjällä oikeus käyttää annettuja henkilötietoja. Nykysääntelyn valossa tarkasteltuna, mikäli rakennustieto sisältää henkilötietoja, ei tietoja voida avata internettiin avoimesti käytettäväksi.

Ympäristöministeriön raportteja 10/2018: Henkilötiedot ja paikkatiedot – Miten tietosuojalainsäädäntö vaikuttaa paikkatietojen julkaisemiseen ja luovuttamiseen, Päivi Korpisaari

Kameravalvonta ja henkilötietolainsäädäntö

Henkilötietoja ovat kaikki tiedot, joista ihminen on suoraan tai epäsuorasti tunnistettavissa. Kameravalvontatallenne, josta henkilö on tunnistettavissa esimerkiksi kuvan tai äänen perusteella sisältää henkilötietoja.  Henkilötietojen käsittelyssä tulee noudattaa henkilötietolainsäädäntöä. Henkilötietojen käsittelystä säädetään uudessa EU:n tietosuoja-asetuksessa, jonka soveltaminen alkaa 25.5.2018 sekä sitä täydentävässä kansallisessa tietosuojasääntelyssä, kuten uudessa tietosuojalaissa. Tietosuojalain valmistelu on vielä kesken.

Henkilötietolainsäädäntö asettaa velvoitteita kameravalvonnan toteuttajille. Kaikelle henkilötietojen käsittelylle on oltava lainmukainen käsittelyperuste. Kameravalvonnan laillisuutta arvioitaessa on tärkeää tietää esimerkiksi se, mihin tarkoitukseen kameravalvonta on tarkoitettu, millä tavalla valvonta toteutetaan, miten siitä kerrotaan valvonnan kohteille ja miten kuvatallenteita käsitellään.

Kameravalvonnasta on tiedotettava. Tallenteet on lähtökohtaisesti hävitettävä, kun niitä ei tarvita alkuperäisen tarkoituksen vuoksi. Lisäksi kameravalvonnasta tulee informoida tietosuojaselosteessa tai muussa vastaavassa rekisteröityjen informointiin laaditussa asiakirjassa. Kameravalvonnan osalta tulee huomioida myös työelämän tietosuojalain asettamat vaatimukset työpaikalla tapahtuvalle kameravalvonnalle.

Henkilötietojen käsittelylle oltava lainmukainen käsittelyperuste

Henkilötietojen käsittely tieteellisiä tutkimustarkoituksia tai tilastointia varten edellyttää tietosuoja-asetuksen mukaista käsittelyperustetta. Käytännössä tässä tilanteessa käsittelyperusteena voisi olla esimerkiksi rekisteröidyn suostumus tai rekisterinpitäjän oikeutettu etu. Rekisterinpitäjän tulee myös osoittaa käsittelyn tarpeellisuus ja oikeasuhtaisuus rekisteröidyn oikeuksiin nähden.

Oikeutettu etu käsittelyperusteena

Tutkimukseen perustuva kameravalvonta voitaneen katsoa olevan oikeutetun edun piirissä, ainakin mitä tulee korkeakouluympäristön henkilökuntaan, sillä korkeakoulujen rooli on muun muassa tutkimustiedon tuottaminen ja korkeakoulun ja henkilöstön välillä on mitä todennäköisemmin tietosuoja-asetuksen edellyttämä ”merkityksellinen ja asianmukainen suhde”.

Rekisteröidyn suostumus käsittelyperusteena

Suostumuksen osalta merkityksellistä on se, ovatko kuvattavat tilat käytössä ainoastaan tutkimustarkoituksiin, vai käyttävätkö opiskelijat ja henkilökunta niitä muutoinkin. Suostumuksen antaminen on helpompi osoittaa silloin, jos tiloja ei muutoin yleisesti käytetä ja tiloja käyttäviltä henkilöiltä saadaan nimenomainen suostumus. Tällainen nimenomainen suostumus voidaan antaa esimerkiksi, jos kyseinen tila on suljettu ja ovella on ilmoitus kameravalvonnasta ja sen käyttötarkoituksesta, jolloin henkilö voi valita meneekö tilaan vai ei.

Rekisteröidyn suostumuksessa saattaa nousta se ongelma, ettei vielä tiedetä mihin suuntaan tutkimus kehittyy ja mihin kaikkeen sitä käytetään.  Suostumuksen antaminen laajemmin tieteenalalle on mahdollista, kun noudatetaan tutkimuksen eettisiä standardeja. Muun muassa ”the european code of conduct for research integrity” edellyttää, että tutkimuksen kohteena olevan henkilön on annettava tietoinen suostumus, joka perustuu riittävään ja tarkoituksenmukaiseen tietoon. Toisin sanoen, kaikki mahdolliset käyttötarkoitukset on määriteltävä ennen suostumuksen antamista.

Mahdollinen biometristen tietojen käsittely arvioitava

Lisäksi tulee huomioida, että jos kuvattuja henkilöitä analysoidaan erityisin teknisin menetelmin, se saattaa tehdä tallenteista biometrisiä tietoja. Biometriset tiedot ovat tietosuoja-asetuksen nojalla arkaluonteisia tietoja, joiden käsitteleminen vaatii lähtökohtaisesti nimenomaisen suostumuksen.

Biometrisillä tiedoilla tarkoitetaan henkilön fyysisiin ja fysiologisiin ominaisuuksiin tai käyttäytymiseen liittyvällä teknisellä käsittelyllä saatuja henkilötietoja, kuten kasvokuvia tai sormenjälkitietoja, joiden perusteella kyseinen luonnollinen henkilö voidaan tunnistaa tai kyseisen henkilön tunnistaminen voidaan varmistaa. Ennen videoanalytiikan käyttöönottoa tulee arvioida, syntyykö analytiikan kautta tietoja, jotka voitaisiin luokitella biometrisiksi tiedoiksi.

Datan keräämisen yhteydessä tulee arvioida huolellisesti, sisältyykö datamassaan henkilötietoja, joiden osalta tulee varmistaa tietosuojalainsäädännön noudattaminen. Henkilötietoja ovat lähtökohtaisesti kaikki tunnistettavaan tai tunnistettavissa olevaan luonnolliseen henkilöön, eli ihmiseen liittyvät tiedot. Tunnistettavissa olevana henkilönä pidetään sellaista, joka voidaan suoraan tai epäsuorasti tunnistaa tunnistetietojen, kuten nimen, sijaintitiedon taikka taloudellisen tai sosiaalisen tekijän perusteella.

Aukotonta vastausta siihen, kuuluuko kysymyksessä tarkoitettu data henkilötietoihin, ei voida kysymyksen tiedoilla antaa. Tähän voi vaikuttaa olennaisesti esimerkiksi se, yksilöidäänkö dataa huoneistonumeroiden perusteella. Mikäli esimerkiksi huoneistossa asuu vain yksi henkilö, voitaneen helpommin katsoa, että hän on epäsuorasti tunnistettavissa datan perusteella ja näin ollen energiankulutusta koskevat tiedot voitaisiin katsoa henkilötiedoiksi.

Mikäli anonyymisti kerättyä dataa ei katsota henkilötiedoiksi, eivät henkilötietolainsäännön velvoitteet sovellu kyseisen datan käsittelyyn. Mikäli taas kyse on henkilötiedoista, tarvitaan tietojen keräämiselle ja käsittelylle jokin tietosuojalainsäädännön määrittelemistä käsittelyperusteista. Yksi lainsäädännön määrittelemistä perusteista on rekisteröidyn suostumus henkilötietojen käsittelyyn. Muiden käsittelyperusteiden käsillä oloa tulee arvioida esimerkiksi sen perusteella, mikä taho dataa kerää ja käsittelee (esim. sähköyhtiö vai ulkopuolinen konsultti) ja mihin tarkoitukseen datan kerääminen liittyy. Mikäli käsittely perustuu henkilön antamaan suostumukseen, tulee huomioida, että henkilöllä on aina oikeus peruuttaa suostumus.

Mikäli tiedot katsotaan henkilötiedoiksi, tulee käsittelyperusteen käsillä olon lisäksi varmistua myös muista tietosuojalainsäädännön rekisterinpitäjälle asettamien vaatimusten noudattamisesta. Tällaisia ovat mm. vaatimukset koskien tietosuojaa ja tietoturvaa sekä rekisteröityjen oikeuksia ja rekisteröityjen asianmukaista informoimista.

Vastannut: Lakiklinikan asiantuntijat

Porareikämittausta ei ole laissa määritetty ainoaksi hyväksytyksi betonin suhteellisen kosteuden mittaustavaksi. Itse asiassa laki ei sano mitään siitä, millä teknisellä menetelmällä mittaukset on suoritettava. Lakien ja asetusten määräykset ovat lähinnä yleisluonteisia, mikä mahdollistaa uudet tekniset ratkaisut ja toteuttamistavat. Esimerkiksi rakennusten kosteusteknisestä toimivuudesta annetun asetuksen (782/2017) mukaan ”rakennusvaiheen vastuuhenkilön on huolehdittava kosteusmittauksin rakenteiden asianmukaisesta kosteuspitoisuudesta seuraavaan työvaiheeseen siirtymistä varten” (15 §, toinen virke).

Ohjeita siitä, miten betonin suhteellista kosteutta tulee mitata, sisältyy lähinnä Rakennustiedon julkaisemiin ohjekortteihin. Helmikuussa 2010 julkaistu ohjekortti ”RT-10984 Betonin suhteellisen kosteuden mittaus” sisältää yksityiskohtaiset ohjeet porareikämittauksen tekemisestä. RT-kortit eivät ole pakottavaa lainsäädäntöä, eikä niissä muutoinkaan määritellä hyväksyttäviä mittaustapoja tyhjentävästi.

Toisin sanoen laki ei määrää betonin kosteusmittauksen suoritustavasta. Lainsäädännöllisiä esteitä ei siten ole betonin suhteellisuuden kosteuden mittauksen toteuttamiseksi muulla tavalla kuin porareikämittauksella.

Salassapito perustuu julkisuuslain (21.5.1999/621) pykälään 24. Tietyt kohteet saavat sen mukaan kyseisen pykälän nojalla erityisen suojan, mutta suoraa kohdeluetteloa määräyksessä ei ole. Näin ollen olimmekin asian osalta yhteydessä sekä Helsingin että Espoon rakennusvalvontaan. Helsingissä salaisia kohteita ovat mm. Valtioneuvoston linna, Presidentin linna, Säätytalo, Eduskuntatalo, Grand Casino, Keskuskirjasto, Helsingin hätäkeskus, Vanha rahapaja, Mäntyniemi, Poliisilaitoksen Pasilan toimitilat, Pasilan virastokeskus, Tullin tiloja ja Kehäradan valvomo, Helsingin vankila, Suomenlinnan huoltotunneli, Kansallismuseo, OPK Vallila, Malmin sairaala, suurlähetystöt, Helenin Sähköasemat, Metrovalvomokeskus, Puolustusvoimien rakennukset, osa HUS:n rakennuksista ja lisäksi muutamia yksittäisiä kiinteistöjä. Helsingissä salaisia kohteita on tietenkin enemmän, mutta esimerkkiluettelo kuvaa hyvin rakennussuunnitelmien osalta salaisia kohteita myös ympäri maan. Kohteet ovat yhteiskunnallisesti merkittäviä ja haavoittuvaisuuden riski olisi korkea, mikäli tiedot niistä olisi julkisesti luovutettavissa.

Innovaatiohankkeissa on mahdollista käyttää avointa dataa, jolla perinteisesti tarkoitetaan dataa, jonka käyttöä ei ole rajoitettu patenteilla tai tekijänoikeuksilla. Avointa dataa hyödyntäessä yritysten tulee kiinnittää huomiota tiedon julkisuuteen, henkilötietolainsäädäntöön sekä mahdolliseen tiedon maksullisuuteen ja avoimiin lisensseihin. Avointa dataa sääntelevät mm. yleisesti henkilötietolaki ja julkisuuslaki. Mikäli kyseessä on suljettu data, yhtenä tärkeänä kysymyksenä on selvittää, kuka datan omistaa ja kuka dataa hallitsee. Lisäksi on tärkeää niin avoimen kuin suljetunkin datan kohdalla tarkistaa datan käyttöoikeudet ja -ehdot sekä niiden alaiset mahdolliset kiellot. Datan käyttöön vaikuttaa myös tietosuojaa koskeva sääntely, joten hankkeen osalta tulee huomioida myös EU:n yleisen tietosuoja-asetuksen (siirtymäaika päättyy 25.5.2018) mukaiset vaatimukset.